Jatkoa tekstille Siivetön Enkeli ja Lasisydäminen Poika

- Minä tahdon viedä sinut pois metsän pimeydestä, Lasisydäminen Poika sanoi Siivettömälle Enkelille pian sen jälkeen, kun he olivat tavanneet. Enkeli puristi Pojan kättä, mutta ei voinut lähteä tämän mukaan vaan palasi kerta toisensa jälkeen perhosten keskeltä Kaverin luokse muurien suojaan.

Eräänä iltana Enkeli katseli muureja. Ne olivat paksut ja tukevat, mutta silti ne eivät olleet pystyneet täyttämään toivetta, jonka Enkeli oli niihin Kaverin kanssa muurannut. Monet kerrat Enkeli nojasi selkä kylmää muuria vasten ja toivoi, että se suojelisi häntä. Varjelisi, ettei mikään enää voisi satuttaa, eikä särkeä Enkeliä. Siivetön Enkeli kuiskasi tuon saman toiveen myös Pojalle. "Älä anna minun särkyä".

Hyvin pian Siivetön Enkeli ymmärsi, että samalla, kun oli ottanut Lasisydämisen Pojan sydämen varjeltavakseen, hän oli antanut oman sydämensä Pojalle. Enkeli ei olisi halunnut myöntää tätä, mutta huomasi hakeutuvansa Pojan seuraan aina kuin mahdollista ja kertovansa tälle kaiken, mikä oli Enkeliä joskus haavoittanut.

Hän kertoi Ihmisestä, joka repi siivet rikki, vaikka väitti rakastavansa Enkeliä. Hän kertoi Lupauksesta, joka olikin vankila, jossa Enkelin iho viillettiin haavoille. Tarinoita kertoessaan Siivetön Enkeli tajusi miten kipeitä nuo arvet yhäkin olivat ja miten kovin hän pelkäsi saavansa uusia.

Poika kuunteli ja kulki Enkelin vierellä läpi metsän jokaisen kolkan. Hän pyyhki kyyneleet, jotka Enkeli muistellessaan vuodatti, mutta tietämättään silitti samalla myös Enkeliä eheäksi. Pojan jokainen kosketus oli kuin taika, jollaista Enkeli ei muistanut koskaan kokeneensa. Kosketuksessa oli rakkaus, turva, ylistys ja myös Pojan toive saada Enkeli ikiomaksi. Siivetön Enkeli ei muistanut kenenkään koskaan koskeneen niin. Poika piti Enkeliä tiukasti sylissään. Niin, että Enkeli saattoi tuntea olevansa turvassa, mutta kuitenkin samalla hellästi niin kuin haurasta kukkaa.

Eräänä päivänä Poika katseli perhosia vähän matkan päässä ja Enkeli tarkkaili Poikaa. Hän muisti Pojan kosketuksen ja tiesi, että Pojan rakkaus oli aidointa maailmassa. Pelkkä kosketuksen muisto sai Enkelin värisemään onnenvärinää. Se oli aivan kuin perhosten siivet olisivat lepattaneet joka puolella vain hivenen hipoen Enkelin ihoa. Sitten Poika käänsi katseensa perhosista Enkeliin ja Enkeli tiesi, että näin asioiden kuuluikin olla. Hän oli viimein löytänyt sen ihmisen, joka ei koskaan tahtoisi satuttaa ja joka pitäisi Enkeliä turvassa kainalossaan niin, etteivät yön painajaisten möröt saisi häntä kiinni.

Lasisydän, jonka Poika oli paljastanut Enkelille ja, jota Enkeli oli luvannut suojella, oli kolhuista kovin säröillä ja halkeamilla. Vaan se mitä Enkeli laski Pojan käsiin, oli jotain, jonka oli saanut enää kokoon vain todellinen ihme. Enkeli antoi Pojalle luottamuksensa, jota Enkeli ei oikeastaan enää uskonut olevan olemassakaan. Vaan Pojan koskettaessa Enkelin arpisia siivenpaikkoja, Enkeli ymmärsi, että revitty ja raadeltu luottamus syntyi tässä taiassa uudelleen, eikä sitä rikottaisi enää.

- Minä tahdon lähteä sinun mukaasi, Enkeli sanoi ja tarttui Poikaa kädestä.

Hyvää huomenta Lasisydäminen Poika <3.

Joku toinen päivä. Helvetin alkamisen kuussa. Joskus.

Mopokasteesta puhutaan päivittäin. Kaikki puhuu ja mua oksettaa. Pari kasiluokkalaista poikaa seurasi mua vessaan. Mä vihaan käydä siellä. Se on syrjässä kaikesta, eikä opet näe mitä siellä tapahtuu. Ei jos ei joku sano ja kuka mun puolesta sanois?

Mut ne pojat seuras mua. Mä huomasin sen jo portaissa, kun laskeuduin alapihalle. Ne kulki niin liki, että meinasin kaatua. Horjahdinkin, mut pääsin takas tasapainoon. Astuin vaan huonosti nilkan päälle ja sitä särkee. Isä kysyi mikä siihen kävi, mut en mä sanonut. Totesin, että muljahti liikkatunnilla. Miks mä huolestuttaisin sitä turhaan?

Ne tuli ihan vessan ovelle asti silleen. Kiinni mussa. Sit ne tarras käsiin ja painoi seinää vasten. Toinen painu mua vasten niin, etten mä saanut kunnolla henkee. "Tiedätkö ne pesualtaat puutyöluokan aulassa?" Se kysy. Mä nyökkäsin hiljaa. "Me hukutetaan sut. Hukutetaan sinne kuin kissanpennut". Sit ne meni pois. Mäkin halusin mennä.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Joku päivä. Jossain kuussa. Joskus.

Hymy on hyvä lavaste. Kun hymyilee, kukaan ei tajua, että on paha olo. Kun hymyilee, ne eivät ymmärrä, että sattuu. Aikuiset käskee olla kuin ei välittäisi, mutta se saa ne yrittämään vaan kovemmin. Jos tämä sattuisi. Tämä heiluttaisi. Saisi itkemään. Mä en itke. En. En ainakaan niin, että kukaan näkis. En jätä jälkiä pahasta olosta. En halua tätä kenellekään muulle.

Yläaste alkoi. Tytöt on olleet ihan intopiukalla. Nyt ollaan niin isoja. Ne vetää röökiä koulun mettässä piilossa, vaikka ei kukaan oikeesti välitä. Ne kulkee minihameissa ja höpöttää kellä on kortsuja lompakossa. Iso tyttö, nainen, on valmis kaikkeen. Tässä ja heti. Kenen kanssa vaan. Kukaan ei sano, että on vielä neitsyt. Ei sitä kehtaa sanoa, vaikka saleen ainakin melkein kaikki on. Yhtenä aamuna, yhdellä koulutiellä, kasvettiin isoiksi. Lakattiin olemasta lapsia.

Ei mulla montaa kaveria ollut ala-asteellakaan, mutta siellä se oli jotenkin toisenlaista. Muistan miten leikittiin petseillä Marikan kanssa. Sillä oli aina taskut täynnä kissoja, koiria ja marsuja. Eteenkin niitä marsuja. Marika on mun kanssa yhä, vaikka joskus musta tuntuu, että pitäisi käskeä sitä häipymään. Se saa osansa, kun on mun kans. Se ei ole turvassa. Ei kukaan lyö tai mitään, mutta ne sulkee mut ja Marikan ulos. Eilen välkällä mun pulpetti oli raahattu luokan nurkkaan, pois muiden joukosta. Kirjat oli levitetty repusta pitkin lattiaa ja mä yritin kerätä niitä kasaan ennen kuin ope huomaisi. En ehtinyt siirtää pulpettia vaan istuin sinne missä se oli. Ope kattoi, mutta ei sanonut mitään. En sanonut mäkään. Kantelijoille käy vielä huonommin.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Jossain kaukana vanhan metsän suurien puiden varjossa oli paikka, johon ihmiset eksyivät enää vain ani harvoin. Se oli liian kaukana kaikesta ja useimpien mielestä turhan vaikeakulkuisen maaston takana. Eihän siellä edes ole mitään, ihmiset ajattelivat eivätkä koskaan astuneet pois tutuilta poluilta. He eivät koskaan nähneet paksuja muureja, jotka siihen paikkaan oli rakennettu. Eivätkä voineet kuvitellakaan, että muurien sisällä asui joku.

Siellä Siivetön Enkeli kuitenkin asui. Enkelin siivet oli ihmiset tyhmyyttään ja ajattelemattomuuttaan repineet jo kauan sitten irti ymmärtämättä, että Enkeli nyt vain oli liian kiltti elämään ihmisten kanssa. Enkelillä oli Kaveri, jonka kanssa he olivat yhdessä muuranneet muurit Enkelin suojaksi. Niiden muurien sisälle pääsivät vain hyvin harvat ja viimein Enkeli uskoi olevansa turvassa.

Jos muurien sisälle pääsi kurkistamaan, saattoi uskoa, että Enkelillä oli siellä kaikki mitä hän tarvitsi. Kaveri huolehti, ettei Enkelin tarvinnut lähteä metsän suojaisimmasta kolkasta koskaan mihinkään. Vaan Enkelin sydämessä asui kaipaus, joka valvotti häntä yöt. Enkeli ei ymmärtänyt mitä se oli, mutta tunsi sisimpänsä muuttuvan mustaksi niinä öinä, jolloin hän makasi valveilla ja tuijotti taivasta vasten piirtyviä tummia lehtiä.

Eräänä päivänä metsään eksyi Lasisydäminen Poika. Joku sanoisi, että se oli sattumaa. Joku, että Pojan lasisydän haki turvaa metsän syrjäisimmästä paikasta, mutta ehkäpä Pojan oli vain tarkoitus löytää Enkeli. Poika saapui muurien ulkopuolelle aukiolle ja jäi siihen. Enkeli tutkaili häntä varovaisesti turvastaan. Häntä pelotti enemmän kuin ikinä oli muurien sisällä pelottanut. Hän pelkäsi siipiensä lisäksi rikkovansa sydämensä, ainoan asian, joka hänellä enää oli hyvyydestään jäljellä.

Mutta Poika vain oli. Istui ja odotti. Ja lopulta Enkeli uskaltautui näyttäytymään muurien suojasta. Enkeli asteli varovaisin askelin kohti Poikaa, vaikka hänestä tuntui kuin olisi tuntenut Pojan aina. Enkelin hymy levisi silmiin saakka, eikä hän muistanut koska olisi viimeksi hymyillyt niin. Poika ojensi Enkelille kätensä ja Enkeli epäröi hetken. Vuodet pimeässä metsässä olivat jättäneet Enkeliin jälkensä. Hän katsoi itseään, eikä tuntenut näkemäänsä. Hän oli vain varjo eikä uskonut Pojan tahtovan elämäänsä sellaista.

Tule, Poika pyysi niin kauniisti, että Enkeli tarttui käteen ja lähti Pojan mukaan. Ensin Poika ilahtui niin, että puristi kättä liian kovin ja Enkeli pelästyi. Oli vähällä, ettei Enkeli palannut takaisin muurien suojaan ja unohtanut Poikaa, mutta sisimmässään Enkeli tiesi, ettei Poika halunnut mitään pahaa.

Poika vei Enkelin aurinkoon. Niitylle, jolla lensi tuhansia perhosia. Värikkäitä, kauniita, hohtavia perhosia. Enkeli ei muistanut nähneensä koskaan mitään niin kaunista. Perhoset lauloivat laulua Lasisydämisestä Pojasta ja Siivettömästä Enkelistä, jotka kulkivat elämänsä toinen toistensa polkuja sivuten muodostaen kuin jonkinlaisen elämänmittaisen peilin. Perhoset eivät vain tienneet polkujen lopulta hakeutuneen yhteen. Perhosia katsellessaan Enkeli tunsi aivan kuin hienoisen kutituksen lapaluissaan. Aivan kuin siipien olisi sittenkin mahdollista vielä jonakin päivänä kasvaa takaisin.

Enkeli luuli Pojan tulleen vain käymään. Hän pelkäsi olevansa Pojalle vain yksi seikkailu muiden seikkailujen joukossa. Enkeli ajatteli paluuta mustien muurien suojaan, vaikkei halunnut. Mutta sinä iltana auringon laskiessa Enkeli näki Pojan lasisydämen ja ymmärsi, että Poika pelkäsi sydämensä puolesta aivan yhtä kovin kuin Enkelikin. Sinä iltana uni vei Enkelin mukanaan aivan huomaamatta hänen painautuessa Poikaa vasten. Ja herätessään Enkeli tiesi, että koska Poika toi Enkelin takaisin valoon, Enkeli suojelisi Pojan lasisydäntä niin kuin enkelit vain voivat.

Olen tänään viettänyt hyvän tovin kaivaakseni esille sekalaisen seurakunnan erilaisia tekstejä ja tarjotakseni ne paremmin luettavaksenne.

Erilaisia tarinoita ja vähän asiatekstiäkin on luettavissa osoitteessa: http://www.jossainkaukana.net/arkisto/tekstipankki.htm . Lisää tullaan lisäilemään aina kun ehditään...

Kiire. Kiire. Kiire, ajatus oli kuin heiluri päässäni. Se takoi puolelta toiselle seiniin ja sattui. Kiire. Matka Villen Haukkukalliolle tuntui vievän paljon kauemmin kuin kartasta olin kuvitellut. Halusin pyytää Tyttöä kuvittelemaan maalin lähemmäs, mutten uskaltanut. Pelkäsin pyytäväni liikaa. Yllättäen Ville pysähtyi ja taipui päätään alaspäin roikottaen kaksinkerroin.
– Minä en jaksa juosta, Ville huohotti. – Olen pahoillani. Matka ei viimeksi tuntunut näin pitkältä.
Samassa tunnelin päässä näkyi valoa. Se oli vain pienen pieni valoisampi hämärä piste, mutta jotain se kuitenkin oli. Tajusin meidän tulleen Villen vaikutuksen piiriin.
– Saaresi. Se on tuolla, sanoin ja osoitin pistettä. – Se näkyy jo.
Ville nosti katseensa ja näin pelästyksen hänen kasvoissaan.
– Ei. Ei. Minä en halua tuonne, Ville sanoi ja samassa piste katosi.
– Miksi et? kysyin.
- Luikkumörrit. Ne ovat odottamassa minua. Ne nappaavat minut ja vievät takaisin vankeuteen, poika sanoi ja painautui selkä käytävän seinämää vasten. Käytävän suuta ei näkynyt enää, mutta jostain kuulin askelia, jotka kulkivat edestakaisin välillä lähentyen, välillä loitoten.

- Ne odottavat sinua, jos uskot niin. Ne nappaavat sinut, jos annat niille ajatuksissasi mahdollisuuden siihen, Tyttö selitti. – Sinun on vain uskottava.
Ville pudisteli päätään.
- En pysty siihen, hän kuiskasi hiljaa.
- Pystyt. Sinun on pakko, sanoin. – Onko tunnelilta pitkä matka kotiisi vievälle reitille? kysyin.
- Ei ole. Tai on, Ville soperteli. – En oikein tiedä.
- Hei, minä tiedän! Kuvittele. Kuvittele joku iso ja nopea. Joku, jolla voit ratsastaa, Tyttö tarrasi poikaa käsistä ja höpötti sanat vasten kasvoja. Ville ei sanonut mitään, mutta kasvoilla loisti oivallus. Voi tätä mielikuvituksen voimaa, ajattelin. Poika riuhtaisi toisen kätensä irti Tytön otteesta, toisella tarttui Tyttöä kädestä ja lähti juoksemaan pois luotani. Käytävän päässä näkyi taas harmaa täplä. Tällä kertaa edellistä suurempi. Juoksin heidän peräänsä, mutta suurin kiire oli nyt poissa. Me olimme pian Haukkukalliolla ja sen jälkeen minun ja Tytön täytyisi vain päästä takaisin. Vain. Onnistuin melkein uskottelemaan itselleni, että se olisi vain siinä. En halunnut edes yrittää ajatella sen pidemmälle. En kaikkia niitä lapsia, jotka vielä odottivat kaupungissa pääsyä kotiin.

Askeleemme sammaleella olivat hiljaiset. Käytävä oli kuin äänetön huilu, johon kukaan ei ole puhaltanut vuosiin. Sitten puhallus tuli. Seinissä kaikui matala murina, joka sai minut pysähtymään. Tyttö hidasti askeliaan, mutta Ville veti häntä eteenpäin.
- Tule! Tule! Se on Ramik! Ville huusi. Tytön askeleet olivat epävarmoja eivätkä oikein näyttäneet osuvan kohdilleen ja poikakin joutui hidastamaan kulkuaan. – Tule! Se vie minut kotiin!
Suljin silmäni ja pienen hetken huolet olivat poissa. Villen huolet olivat poissa. Käytävän suuaukkoon piirtyi suuri ja tumma hahmo. Se oli suuri ja jäntevä. Sen jalat olivat pitkät ja kapeat kuin suunniteltu juoksemaan. Rakenne näytti kuitenkin riittävän vankalta kantamaan taakkaa.
- Väuv! jättiläiskoira urahti. Tyttö pysähtyi taas hetkeksi tuijottamaan koiraa, mutta asteli sitten varovaisesti tämän luo ja upotti kätensä paksuun, ruskeaan karvaan, joka näytti karkealta kuin hevosen jouhet. Hän siveli koiran kaulaa ja katseli eläintä hiljaa ihaillen.
- Se on Ramik! Se juoksee nopeammin kuin mikään tällä saarella, Ville sanoi, päästi pienen vihellyksen ja koira painui vatsalleen maahan. – Sinä et taida voida tulla mukaani? poika kysyi Tytöltä. Tyttö vilkaisi minuun pienesti. Sen pienen hetken kuvittelin hänen hyppäävän koiran selkään ja lähtevän. Sitten Tyttö pudisteli päätään.
- En. En voi. Minulla on tehtävää. Ja minulla on oma koti.
Sanat tuntuivat suunnattoman hyviltä, vaikken voinutkaan olla varma tarkoittiko hän Sinisten saarien maata vai kotia mielikuvituksen tuolla puolen. Ville kiipesi koiran selkään ja vilkutti meille hyvästiksi.
- Onnea matkaan! Huolehtikaa muutkin kotiin, hän huusi ja koira pinkaisi juoksuun. Huokaisin. Hän oli suloinen pieni poika. Toivoin kovin hänen olevan turvassa. Tuijotin kallioiden lomaan kaikkoavaa koiraa.

Tämä teksti on kirjoitettu Suomen Gerbiiliyhdistys ry:n jäsenlehteen Aavikkorumpuun. Haluan kuitenkin julkaista sen lisäksi näin.

Aikuisena olemisen vaikeus
- erään variegated-keskustelua (pääasiallisesti) sivusta seuranneen pohdintaa -


SGY:n historiassa ei ole koskaan käyty niin kiihkeää keskustelua kuin nyt variegatedeista. Niille, jotka eivät asiaa tunne, on kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että melko uuteen kuviomuunnokseen on liitetty epäilyksiä ja tietoja erilaisista perinnöllisistä ongelmista. Suomessa olevista tiedoista voitte lukea Aavikkorummusta 4/2010, minä en aio siihen ainakaan suoranaisesti ottaa kantaa. Ihmiset halusivat hallituksen muodostavan yhdistykselle virallisen kannan ko. kuviota kohtaan ja sitten kun se sen teki, syttyi semmoinen melske, ettei sitä kukaan olisi voinut kuvitella etukäteen.

Kannanotto

Minä allekirjoitin kannanoton gerbiilikasvatuksessa sallituista terveysriskeistä, joka on julkaistu yllä mainitussa lehdessä, koska se vastasi mielipiteitäni. Minä miellän yhä gerbiilikasvatuksen vähän semmoiseksi harmittomaksi pikkutyttöjen puuhasteluksi, jossa eläinten terveys ja hyvinvointi ajaa kaiken muun edelle. Näin ollen omasta mielestäni (joka siis on vain yhden ihmisen mielipide) ei yksikään väri tai kuvio ole sellainen, että sitä kannattaisi kasvattaa ohessa syntyvistä aistipuutoksista tai sairauksista kärsivistä poikasista huolimatta.

Intohimot ja vastustus

Ymmärrän kuitenkin intohimoja. Minullakin on semmoisia ja on ollut jopa gerbiileihin liittyen. Eteenkin ymmärrän, että pitkää kasvatustyötä ja yritystä jonkin tietyn värin parissa ei ole helppo laittaa syrjään. Ihmismieli pitää pitkään kiinni toivosta. Entä jos sittenkin. Eteenkin, kun jostain tulee vielä viestiä, ettei kaikki toivo ole suinkaan menetetty. 

Ymmärrän myös moraalin ja intohimon puolustaa sitä minkä kokee oikeaksi. Siinä ei aina keinoja kaihdeta ja joskus suusta livahtaa myös se kuuluisa sammakko, joka olisi saanut jäädä sanomatta.

Kummallakin puolella kaivaudutaan poteroihin ja huudellaan sitä mikä tukee omaa kantaa. Vaan edes tv:t eivät ole olleet vuosiin mustavalkoisia. Niin ei ole myöskään gerbiilikasvatus, vaikka black variegated onkin.

Päätös

Hallitusta vaadittiin tekemään päätös ja se teki sen. Tämä oli varmasti niitä päätöksiä, joista on turha kuvitella, että kaikki olisivat siihen tyytyväisiä.

Hallitus pyysi ennen päätöksentekoaan ihmisiä toimittamaan tietoja päätöksen tueksi, jotain toimitettiin, mutta ilmeisesti paljon jäi myös toimittamatta, koska hallitus ilmoittaa jo kokoontuvansa lähiaikoina käsittelemään asiaa uudelleen, uusien asioiden valossa.

Myönnän, että kun nämä uudet tiedot alkoivat tippua sähköpostiini, minäkin pyllähdin hetkeksi pyrstölleni ja kysyin: - Miksi ihmeessä hallitus ei ottanut näistä asioista selvää? Kyse ei ollut mistään suunnattoman suuresta salapoliisityön tekemisestä vaan yksittäisistä sähköposteista oikeille tahoille. Sieltä selvisivät eri maiden kannat ja eläinlääkärin lausunto.

Jälkikäteen kysymys muuttuu: Miksei näitä tietoja kaivettu hallitukselle ennen päätöksen tekoa, kun hallitus niitä tietoja kuitenkin pyysi? Hallitus edustaa yhdistystä. Se koostuu yksittäisistä ihmisistä, emmekä voi odottaa, että heillä olisi kaikki tieto ja taito gerbiiliasioissa. Näin suurissa päätöksissä on kuultava mitä suurimmassa määrin myös muita harrastajia ja mitä useampi sitä tietoa hankkii, sitä monimuotoisempi näkökulmasta tulee.

Useilta näyttää jääneen huomaamatta, että päätös on eräänlainen jatkoaika. Jos Suomessa ei seuraavan viiden vuoden aikana tapahdu merkittävää muutosta parempaan, tehdään uusia päätöksiä. Joskin ei kannata unohtaa, että päätökset voidaan tehdä aikaisemminkin. Eikä mikään estä jäseniä vaatimasta asiaa jäsenkokouksen käsiteltäväksi. Näin jäsenistö saa ainakin sanoa painavan sanansa.

Eläinsuojelulaki

Voimme vedota asiassa eläinsuojelulakiin. Ja se on tehtykin. Tähän samaan vetoaa myös oma mielipiteeni asiassa. Toivoisin, että tämä pikkutyttöjen puuhastelu sentään pysyisi eläinsuojelulain asettamissa raameissa. Älä kiusaa gerbiiliä, se on pikkutyttöjen suojelukohde.

Vaan jos lähdemme tälle tielle voimme käydä läpi lukuisia esimerkkejä esim. koirakasvatuksesta, puhumattakaan hyötyeläimistä. Ympäristökeskuksen valvontaeläinlääkäri voi tuomita kuurot gerbiilit eläinsuojelulain vastaiseksi, mutta onko tässä nyt oikeasti katsottu sitä yhtä läikikästä gerbiiliä pidemmälle? Miten ihmeessä esimerkiksi dalmatiankoirien kasvatus on sallittua, kun hurjimpien väitteiden mukaan jopa 40% syntyvistä pennuista olisi jonkinasteinen kuulovamma? Ja kuten eläinlääkäri mainitseekin, kuurous ei aiheuta kipua. Minun nähdäkseni yleisesti hyväksytyistä koirakasvatuksista löytyy sellaisiakin perinnöllisiä vikoja, joista on eläimelle todella merkittävää haittaa, eikä kukaan ole kasvattajia raastupaan raahaamassa.

Tämä ei muuta minun mielipidettäni, jossa toivoisin, ettei Gerbiilikasvatuksessa tarvitsisi tehdä tällaisia myönnytyksiä, mutta se antaa asioille suhteellisuutta.

Kokemus muualla

Viimeistään tämän lehden myötä meidät tavoittaa tieto kokemuksesta variegated-kasvatuksesta muualla Euroopassa. On parempaa kokemusta, mutta pääasiallisesti huonoja kokemuksia. Olen tylsä, mutten ymmärrä miksi pitää tehdä samat virheet kuin muualla on tehty? Miksi ei voida ottaa opiksi? Voimme tietysti elätellä toiveita, että pystymme luomaan niitä parempia kokemuksia, mutta onko se todella sen arvoista? Entä jos viisi vuotta kuluu ja olemmekin onnistuneet kasvattamaan vain joukon kuuroja, tasapaino-ongelmaisia ja suolistovaivoista kärsiviä eläimiä?

Oma kokemus

On puhuttu paljon variegated-kannan pitämisestä niin sanotusti suljettuna. Suljetussa kannassa kasvattajat myyvät eläimet vain tarkkaan harkittuihin koteihin, joissa voidaan luottaa siihen, etteivät eläimet mene eteenpäin, eikä niillä teetetä poikasia.

Kolmentoista harrastusvuoden jälkeen joudun valitettavasti olemaan kyyninen ja epäilemään tällaisen toimivuutta. Se voi hyvällä tuurilla toimia nyt, mutta että viisi vuotta? Kolmeentoista vuoteen on mahtunut monta tapausta, jossa eläimet ovat päätyneet kiertoon, vaikkei pitäisi, eläimillä on teetetty poikasia, vaikka muuta on sovittu ja ihmiset ovat osoittautuneet joksikin ihan muuksi kuin kuvitteli. Se on nähty jo tämän variegated-keskustelunkin aikana.

Itselläni on kokemusta ongelma-linjan kasvatuksesta ja katkaisusta. Peweilläni esiintyi aikanaan munuaisongelmia, jotka ilmestyivät linjaan kuin taikaiskusta (myöhemmin niiden lähde oli melko varmastikin löydettävissä). Olin kasvattanut pewiä vuosia, eikä päätös linjan lopettamisesta ollut helppo. Niinpä annoin peweille jatkoajan.

Koska munuaisongelmissa oli oikeasti kyse vakavasta sairaudesta en voinut kuvitella luovuttavani eläimiä eteenpäin. En edes niihin hyviksi uskomiini ja vastuullisiin koteihin. Niinpä kasvatus jatkui niin, että parin sukupolven kaikki eläimet jäivät minulle itselleni. Kun munuaisongelmat jatkuivat ei jäänyt jäljelle muu kuin lopettaa kasvatus. Eläimet elivät elämänsä kotonamme, kunnes aika jätti luonnollisesti tai lopetuksen kautta munuaisoireiden ilmestyttyä.

Kuitenkin ymmärrän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitää sellaista määrää eläimiä, kun Hobitinkolossa hurjimmillaan oli. Tästä syystä on uskottava ja luotettava siihen, että tieto eläinten terveydentilasta säilyy ja kasvatuksellisia päätöksiä kunnioitetaan, vaikka eläin siirtyisikin jonkin muun omistukseen.


Mikä muu meni vikaan?
Surullista variegated-keskustelussa on mielestäni ollut se, että keskustelu ei ole jäänyt siihen variegatediin. On kuin niistä puolustuspoteroista olisi haluttu huitoa joka suuntaan ja huutaa: ”Mutta kun tuokin teki väärin!” Voi olla, että variegated-keskustelun jälkeen meidän on pysähdyttävä miettimään mitä muita eettisiä kysymyksiä haluamme gerbiili/hyyrä-kasvatuksessa nostaa esille. Onko oikein kasvattaa pewiä/dtw:tä, joista jotkut yksilöt huojuvat? Kärsivätkö kuviolliset anemiasta? Miksi kasvatetaan jyrsijöitä, jotka usein eivät sovellu käsiteltäviksi (duprasit)?

Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että keskustellaan nyt asia kerrallaan, eikä aleta kiukkuspäissään syyttelemään kaikkia kaikesta.

Jokaisella on mielipiteensä

Meistä jokaisella on mielipide. Ja myös oikeus siihen. Tämäkin teksti on mielipide, joka on vieläpä painettu lehteen. Nykytietotekniikan aikana keskustelu ilman, että tarvitsee kohdata toista nenäkkäin, on liian helppoa. On sähköpostit, keskustelupalstat, chatit, tekstiviestit ja ties mitä muuta. Pikaistuksissa tulee helposti sanoneeksi asioita, joita ei kasvokkain sanoisi. Aikuisena olemisen vaikeus onkin juuri siinä, että osaa puolustaa mielipidettään loukkaamatta, ainakaan tahallisesti, toista.

Asiattomuuksien laukominen, henkilökohtaisuuksiin meneminen, haukkuminen ja muu öykkäröinti hukuttavat joukkoonsa hyvät ja perustellutkin mielipiteet ja vievät niiltä pohjan.

Toivon todella, että tämän kirjoituksen perusteella ei kenenkään tarvitse lähteä irtisanomaan ystävyyttään minuun tai poistamaan facebook-kaverilistalta. Ihan sen arvoisia nämäkään sanat eivät mielestäni ole.

Eksyin vieraalle maalle ja päädyin kirjoittamaan Runotorstaihin runoa Isästä.

Papin sanat ovat pimeys
isä painaa päänsä
näen hänen vanhenevan
vuosisatoja edessäni.

Enkä voi estää
elämää uurtamasta
surua sydämeen
vanhuutta kunkin kasvoihin.

Tartun käteen
vanhetaan yhdessä
edes pieni matka
kutsumatonta surua.

Alla oleva saakoon selityksekseen sen, että tällaista me teemme Luovan kirjoittamisen Proosa II kurssilla. Tehtävän annossa oli noin neljä sivua Hermann Bruchin kirjasta Luutnantti Pasenow ja meidän tehtävämme oli miettiä tyyliä, kertomisen tapaa, sanojen runsautta jne. Sen jälkeen tehtävänä oli kirjoittaa tarinalle jatko. Teksti päättyi lauseeseen:

Kaipauksen aalto löi vasten aaltoa, virran viemänä suudelma löysi suudelman, ja kun jokirannan pajut kasvoivat ja kurottuivat rannalta rannalle, sulkien heidät kuin autuuden luolaan jonka tyynessä rauhassa lepää ikuisuuden järven hiljaisuus, niin äkkiä, vaikka Joachim puhui hyvin hiljaa, tukahtuneesti ja tuskin enää hengittäenkään, vain Ruzenan hengitystä enää etsien, hänen sanansa kuuluivat kuin huutona Ruzenan korviin avaten hänet: "Minä rakastan sinua", ja niin Ruzena avautui, avautui kuin järvisimpukka, ja hukkuen Joachim upposi häneen.

(kurssilla pohdimme miten tämä jatkuu, hypättiinkö tämän ajan kirjallisuudessa tässä vaiheessa yli rakastelukohtauksesta. Yksi kurssin miehistä kysyi: "Mikä rakastelukohtaus?" ;))

Minttu Vettenterä / Ruzena ja Joachim

Ruzena piirsi sormillaan kiihkoaan hitain vedoin Joachimin ihoon heidän keinuessa aallokossa yksi yhdessä yhtenä, kuin ajopuu, joka ei voi virroille mitään. Joachim hengitti huohottaen, kuin puhaltaen pilviä meren yltä, paljastaen taivaan tähdet, joiden satumaisuuteen Ruzena oli hänet kädestä kiinni pitäen vienyt.

Joachim tunsin rakkauden pakahduttavan palon leiskuvan rinnassaan hänen upotessa Ruzenan lemmen lämpimään syleilyyn kuin suon silmäkkeeseen. Joachimin kädet hipoen hivelivät Ruzenan yön tummaa, tuuheaa tukkaa ja kiersi kuumia kiharoita sormien lomaan loputtomana, soljuvana, pehmeytenä. ”Ruzena, rakkain”, Joachim henkäisi kuin puhaltaen koko elämänsä yhteiseen hengitykseen tässä missä kaikki muukin oli yhtä. Joachim raotti varovaisesti ja hitaasti luomiaan, pitkien ja tummien ripsien piirtäessä syvän sinisille silmille, jotka olivat kuin lammet yössä, rajat, nähdäkseen kaiken tämän pakahduttavan tunteen kohteen ja alkulähteen ympyrässä,  jossa ei ollut alkua, ei loppua. Joachim tuijotti täyteläisen rakkautensa kohdetta hellästi silmiin, eikä voinut olla ihastelematta näiden kylmää kirkasta vihreää, jonka sävy oli lähes luonnottoman syvä.

Ruzena kietoutui Joachimin ympärille, jalat jalkojen lomaan, kädet puristautuen vyötäisille, niin ettei yksikään voima maailmassa voisi heitä kahta enää koskaan erottaa. Ruzena painoi kasvonsa miehen pitkää ja koreaa kaulaa vasten ja hengitti itseensä miehisen hien voimakasta tuoksua, puraisten lopuksi kevyesti ja ynähtäen hiljaa kuin tyydytyksensä jo saaneena. Joachimin kädet vaelsivat Ruzenan vartalolla ja hivelivät kylkien ihoa, joka tuntui pehmeältä kuin kanin turkki. ”Kuin kanin turkki”, Joachimin suusta karkasi viattoman leikkisä naurahdus ajatukselle, iho kuin pehmoinen ja viaton turkki.

Joachim tunsi Ruzenan kynsien, joita hän oli monet kerrat ihastellut ja hämmästellyt niiden haurasta kauneutta, painautuvan pistäen liian kovaa selkäänsä. Samassa Ruzena puraisi Joachimin miehistä kaulaa tavalla, josta kaikki leikkisyys ja kepeys oli jo kadonnut. Raastava kipu kaulalla sai Joachimin havahtumaan mustaan todellisuuteen, jonka pimeyttä ei edes kaikki taivaan tähdet pystyneet poistamaan. Pehmyt iho oli sileä, mutta iho ei ollutkaan iho vaan pehmeä, karkean karvan turkki. Minne Joachim ikinä sormiensa reitin kuljettikin, vastassa oli tuo kaunistelematon karheus, jossa rakas Ruzena oli poissa kuin viimeiseen asti viipyillyt syksyn ilta.  Ruzenan kynnet viilsivät viestinsä ihoon kuin kirjaillen paljaaseen selkään miehen koko elämän. Joachim yritti rimpuillen perääntyä naisen syleilystä, mutta jäi kiinni naisen hyytäviin, luonnottoman värisiin silmiin, jotka eivät enää olleet vihreät vaan enemmänkin pyöreät keltaiset kuut, joista heijastui ikkunan takana kaikessa täydellisessä yksinäisyydessään loistava täysikuu. Ruzenan leikkisät leikittelyt olivat nyt ohi ja hän iski miehen tarinalle viimeisen pisteen upottaessaan lumenvalkeat hampaansa yhä syvemmälle kaulaan, josta pulppusi punaisena virtana miehen pian loppuva elämä, syntisen himokas halu ja aavistamaton kauneus. Ihmissusi käpertyi kippuraan kerälle itsensä ympärille odottamaan valkenevaa aamua, joka saattelisi piinaavan täysikuun mailleen. 

Proosa II kurssin I novelli.

Unenkeittäjä

- Mä haluaisin nähdä äidin. Jonkun semmoisen kauniin unen, jossa se olisi mun kanssa taas. Istuttaisiin maalla terassilla ja juteltaisiin niin kuin ei koskaan mitään muuta oltaisi tehtykään, selitin Manuelille. Miehen kädet kulkivat kuin ohjattua rataa. Ne poimivat purkin toisensa jälkeen ja nakkasivat aineksia kattilaan.

- Onko siinä unessa kesä? Manuel vilkaisi minuun ja näytti aprikoivan kahden purkin välillä.

- On. Tai ei. Se voisi olla alkusyksyä. Lämmin alkusyksyn ilta, jolloin aurinko on jo laskemassa, selitin.

- Onko sinulla kuvaa paikasta?

- Joo, vastasin ja kaivoin käsilaukusta valokuvan mökin pihasta. Se näytti melkein vieraalta. En ollut käynyt mökillä äidin kuoleman jälkeen.

Tapasin Manuelin sururyhmässä, jota ystäväni oli minulle äitini kuoleman jälkeen suositellut.

- Ole varovainen Manuelin kanssa, ystävä varoitti ja virnisti. Siitä tiesin, että minun oli tarkoitus tavata Manuel, vaikken moneen viikkoon ymmärtänyt miksi. Manuel oli menettänyt tyttärensä neljä vuotta sitten ja kävi yhä ryhmässä. Hän puhui menetyksestään harvoin, mutta osasi sanoa muille juuri ne sanat, joita he tarvitsivat.

Kerran Manuel johdatti minut luokseen. Se oli sateinen päivä. Olin käynyt lääkärillä valittamassa unettomuutta. Lääkäri kirjoitti reseptin, minä hain pillerit apteekista, enkä Manuelin jälkeen niitä enää tarvinnut.

- Pirjo, hän sanoi hiljaa, kun kaikki ryhmäläiset tekivät lähtöä. Hän lausui nimeni niin pehmeästi, että jo se oli kutsu. - Oletko nähnyt unta äidistäsi?

Pudistelin päätäni. Kysymys oli outo, mutten jotenkin osannut oudoksua mitään tältä mieheltä. - Unet voivat olla hyvin lohduttavia,  Manuel hyväili minua sanoillaan. Hän pyysi minua mukaansa ja minä lähdin. Sinä iltana hän keitti kauneimmasta muistostani keitoksen, juotti minut sillä uneen ja peitteli sänkyynsä. Se uni oli laastari elämäni kipeimpään haavaan.

Vaikka koin sen itse, en pysynyt uskomaan Manuelin kykyä todeksi. Hän osasi keittää juomaa, joka antoi juuri sen unen mikä tarvitaan. Pyysin kuitenkin Manuelia tekemään uuden keitoksen. Hän varoitti, että unet voivat imaista elämämme mukaansa, mutta minä vain tuhahdin. Jos oli olemassa juoma, jolla saatoin kertoa äidilleni rakkaudestani, ei siinä voinut olla mitään pahaa.

Niinpä minä kerroin äidille kaiken. Kerroin yö toisensa jälkeen. Elin uudelleen kauneimmat muistot ja toin hänet tähän päivään. Kerroin mitä töissä oli tapahtunut, miten pikkukissat kasvoivat ja miten ruusut kukoistivat äidin ja isän puutarhassa. Joka kerran Manuel vastusteli hieman, mutta lopulta keitti uuden hyvän unen yön.

- Pirjo, Manuel sanoi hiljaa kaataessaan juomaa pulloon. Kuuma juoma höyrysi yhä.

- Niin. Mä tiedän mitä sä aiot sanoa, katsoin Manuelia moittivasti. Eikö se jo ymmärtänyt, että minä tiesin mitä tein.

- Kannattaisi ehkä tämä yö nukkua ilman unia. Säästä huomiseen, Manuel neuvoi.

- Miksi? Huomenna voin hakea sulta uudet unet.

- Sun kannattaisi pitää vähän taukoa, Manuel sanoi. - Keskittyä elämiseen nukkumisen sijaan.

- Kyllähän mä elänkin, tiuskaisin loukkaantuneena, nappasin pullon käteeni ja lampsin ulos Manuelin pienestä ja hämyisestä asunnosta.

Keskittyä elämiseen. Kyllähän minä elinkin. Äiti oli edellisenä yönä kysynyt mitä isälle kuului. En osannut oikein vastata. Miksi ihmeessä se isästä kysyi? Kyseessähän oli minun uneni. Päätin kuitenkin piipahtaa isän luona. Oveen koputtaessani muistelin, etten ollut käynyt kertaakaan sen jälkeen, kun tapasin Manuelin. Ovi avautui ja tuijotin isää. Tämä seisoi kumarassa kuin olisi kutistunut kymmenen senttiä. Iho oli harmaa ja silmät viirulla.

- Isä, minua kadutti. Miksi en ollut tullut aikaisemmin? - Sä näytät, sanoin, mutten osannut jatkaa. Enkä halunnut. Isä näytti siltä kuin olisi lakannut elämästä. - Oletko sä kunnossa? kysyin, kun isä lysähti istumaan kulmasohvalle, joka joskus oli ollut olohuoneen valtias. Nyt se oli täynnä sekalaista rojua, jota kukaan ei ollut siivonnut pois.

- Olen, isä sanoi nopeasti. - Tai ei. En ole. En ole ollut sen jälkeen, kun Raija kuoli, isä oikaisi.

- Minulla on hirmu ikävä, enkä oikein saa nukutuksi.

Puristin kädessäni pientä pulloa, jota olin kantanut taskussani Manuelilta saakka. Ehkä voisin pitää Manuelin pyytämän tauon. Olla tämän yön ilman. Unet olivat tarjonneet minulle lohdun. Nyt isä kaipasi sitä minua enemmän.

- Isä. Juo tämä ennen nukkumaanmenoa, sanoin ja ojensin pullon pois. Kaduin melkein heti. Siinä pullossa oli minun kaunis uneni.

- Mitä se on? isä kysyi tutkaillen pulloa valoa vasten.

- Se on yrttijuoma, jota olen nauttinut, kun en saa unta, sanoin, eikä isä kysynyt enempää. - Minä tulen huomenna käymään, sanoin isälle lähtiessäni. Minun olisi pakko tulla. Pakko nähdä piristäisikö uni isää.

Illalla pyörin sängyssäni saamatta unta. Muistin unilääkkeet, mutten löytänyt niitä mistään. Katselin mökin kuvaa ja yritin tavoittaa äidin äänen pehmeyden. Mökin pihassa tuoksui vastakypsyneiltä omenoilta ja märältä mullalta.

- Äiti, puhu minulle, pyysin hiljaa ja nukahdin. Nukuin näkemättä unia. Heräsin, kun puhelin soitti Kaija Koota: Isä, mulla pullopostia ois, voitko hakea mut täältä pois? Vastatessani näin kelloradion piirtävän pimeään numerot 04:22.

- Isä, mikä hätänä? kysyin.

- Äiti, isä sanoi ja itki.

- Eikö se ollutkin ihmeellistä? kysyin.

- Äiti. Minä näin äidin unessa, isä sopersi itkunsa lomasta.

- Niin. Niin. Mä tiedän, sanoin. Se toimii, riemuitsin mielessäni. Manuel oli joskus varoittanut antamasta juomaa kellekään muulle, mutta juoma toimi.

- Äiti. Äiti sanoi, että saa sinut luokseen tänään, isä nieleskeli itkuaan. - Äiti sanoi, että sinä kuolet. Minä en kestä, isä sopersi.

- Isä. Se oli vain unta, muuta en osannut sanoa.

Kiiruhdin isän luo niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Soitin ovikelloa kolmesti. Tiesin, että jokin oli vialla. Asunto oli vaiti. Menin sisälle omilla avaimilla ja samassa näin sen. Kynnykseltä näki suoraan keittiöön. Isä istui omalla paikallaan keittiön pöydän äärellä ylävartalo lysähtäneenä pöydän päälle. Ase oli peittynyt veripeittoon lattialla. Pöydällä oli lappu: Anteeksi Pirjo, jos jouduit näkemään tämän. Minä ja äiti odotamme taivaassa.

Uni. Tämän on pakko olla uni, ajattelin juostessani ylös Manuelin talon portaita. Uni, josta voisin herätä koska tahansa. Koska tahansa. Olin juuri soittamassa ovikelloa, kun huomasin oven olevan raollaan.

- Manuel, huhuilin. - Manuel, ehdin toistaa ennen kuin uskoin näkemäni. Asunto oli tyhjä. Hämyisässä asunnossa pöly tanssi syksyn keltaisissa valojuovissa. Keittiössä tuoksui mustikoilta, joka oli monen unijuoman pohjana. Hellan vieressä oli pikkuinen pullo sekä purkki lääkkeitä. Nostin purkin käteeni ja tavasin sen kyljestä tekstin ”Pirjo Pekkanen. Unettomuuteen 1-2 tablettia illalla”. Tänne ne olivat jääneet.  Tänä yönä minä nukkuisin elämäni sikeimmät unet.

Keskiviikkona oli Proosa II kurssin toinen ilta. Aluksi teimme harjoituksen, jossa treenattiin hajujen, makujen ja kuulohavaintojen kuvailuja. Illan aikana käsiteltiin pieni määrä teoriaa ja saimme toisen kurssin varsinaisista tehtävistä. Ensi keskiviikoksi pitäisi kirjoittaa 1-3 liuskaa pitkä toiminnallinen novelli. Tässä alkuun pääseminen aiheuttikin melkoisesti päänvaivaa. Nurisin miehelle, että minua ei ole tehty kirjoittamaan parin sivun novelleja. Vaan vauhtiin päästyäni napsuttelin eilen neljä riviä yli tuon kolme liuskaa, joten karsimishommiin tässä saa ruveta.

Nettihäiriköstä puhuttiinkin tänään pitkästä aikaa miehen kanssa. Eräs tämän asian tiimoilta tuttu ihminen soitti tänään sillä ajatuksella, että kirjoittelija on nyt tehnyt sen tason virheen, että lienee poliisiasia. Samalla tuli puheeksi nuo miestä koskeneet kirjoitukset, joista en ollutkaan maininnut, vaikka niistäkin on jo kuukausi aikaa. No eipä noille ole kovinkaan montaa ajatusta jaksanut uhrata. Mies olikin sitten sillä linjalla, että ottaa asiasta poliisiin yhteyttä. Samassa totesimmekin vuodatuksen poistaneen koko blogin, ilmeisesti juuri tähän virheeseen liittyen. Seuraavaksi vaan saattoi todeta, että tyhmyydestä sakotetaan, nainen onkin laittanut kirjoitukset taas uuteen osoitteeseen (joka muuten on jo niin hankala, että turha kuvitella sinne kenenkään vahingossa eksyvän), josta olivat siis helposti poliisia varten napattavissa talteen.

Kaupassa ihmiset juoksivat ohitseni. Kaikilla oli kiire. Myös minulla, en voinut olla ajattelematta Kaisaa, joka oli koko päivän ollut yksin kotona vailla minkäänlaista yhteyttä muihin ihmisiin. Mietin miten vaikeaa Kaisan mahtaisi olla sopeutua uuteen ympäristöön, uusiin kuvioihin ja uuteen elämään. Sadun ja Sarin tilanne oli helpompi, jos unohti sen, että meidän kaikkien täytyi opetella elämään ilman Lauraa.

Hälinä tuntui korvia huumaavalta ja päässäni pyöri. Olimme keränneet koriimme paketillisen jäätelöä, nipun banaaneja ja pari tölkkiä maitoa. Ajattelin, että ensimmäistä melkein arkipäivää olisi syytä juhlia banaanipirtelöllä. Kakofonia yltyi huudoiksi ja minä näin seinien luhistuvan hitaasti, mutta varmasti. Käteni nousi kaulalleni huomaamattani. Tunsin kuristuvani.

- Minä – en – pysty, sanoin hiljaa, vaikken tarkoittanut lausua ajatuksiani ääneen. Puristin Sarin tiukasti rintaani vasten, ostoskori jäi siihen paikkaan.

- Isä! Kuulin Sadun huutavan, mutten voinut pysähtyä. Minua heikotti, jalkani olivat valmiit luhistumaan altani minä hetkenä hyvänsä. – Isä, meidän täytyy ostaa ruokaa! Sadun hätä oli aitoa, mutten kyennyt vastaamaan siihen. Minun oli vain päästävä pois. Lyhistyin kassojen takana olevalle penkille, laskin Sarin viereeni ja painoin pääni käsiini.

Satu juoksi luokseni:

- Isä sinun on jaksettava. Kukaan muu ei voi! Ajattelin ihmisten tuijottavan meitä, mutten nähnyt ketään. Kaikki oli sumeaa, jopa pieni rakas tyttöni, joka hätäili vieressäni. – Isä jonkun on ostettava ruokaa, Satu sanoi lopulta ääni päättäväisyyttä pullollaan ja lähti kävelemään pois.

- Satu, huusin hänen peräänsä, muuta en voinut. Olin täysin lamaantunut. Suljin silmäni, Sarin Sarinkielinen höpötys hukkui hälinään ja lopulta sekin katosi. Laskin hiljaa mielessäni. Sata, yhdeksänkymmentäyhdeksän, yhdeksänkymmentäkahdeksan. Kuudenkymmenenviiden kohdalla tunsin taas saavani henkeä, avasin silmäni ja näin edessäni kassalla pienen reippaan tyttöni, joka maksoi juuri ostoksiaan lompakollani. En ollut edes huomannut hänen ottaneen sitä.

- Jonkun oli ostettava ruokaa, Satu sanoi kasvot vakavina minun pakatessa ostoksia muovikassiin. Banaanipirtelöainekset olivat saaneet seurakseen neljä valmishampurilaista sekä pussillisen ranskanperunoita.

Milla lukitsi vessan oven, istuutui pöntölle ja painoi sormet korvilleen. Hiljaisuus. Viimein täysi hiljaisuus, jota Milla kaipasi, halusi, janosi. Mikään ei ollut pitkiin aikoihin tuntunut niin hyvältä kuin tämä pieni hetki.

Milla otti kädet korviltaan ja kuulosteli. Asunnosta kuului normaaleja leikin ääniä. Milla sulki korvansa taas. Hiljaisuus. Hiljaisuuden kaunis laulu korvissa Milla keinutti itseään. Puristava vanne otsalta oli poissa. Samoin piikit, jotka tunkeutuivat korvista suoraan aivoihin pistäen samalla äitiyden kuplan puhki.

Minusta ei ole tähän, Milla ajatteli. Ei. Minä en kestä. Milla kuulosteli taas. Pehmeä leikkien ääni oli muuttunut riidan komennuksiksi. Vielä hetki. Minä tarvitsen vielä hetken, Milla päätti ja painoi korvat kiinni. Kyllä minä pärjään, hän psyykkasi itseään.

On pakko, sanoissa oli Millan koko elämä. On pakko.

Milla makasi pienellä sohvalla painautuneena kiinni Simoon, joka näpersi pojan autoradan autoa auki ruuvimeisselillä. Millan niskaan sattui, päätä kivisti ja olo oli muutenkin kehnonlainen. Hän tunsi tarvitsevansa kipeästi jotain, mutta ei osannut sanoa mitä.

Minä tarvitsen ihmisen, Milla ajatteli.

Ole minulle ihminen. Pidä minua hetki niin hyvin kuin suinkin osaat, Milla pyysi, mutta vain mielessään.

Hyvähän se on, että poika saa auton taas ajokuntoon, Milla mietti ja huokaisi.

- Sanoinko mä sulle, että isä lupasi hoitaa sen homman? Milla kysyi.

- Et, Simo vastasi ja jatkoi näpertämistä. - Pitäiskö mun mennä sinne silti?

Miksi ihmeessä? Mihin sitä isää siellä sitten tarvittaisiinkaan? Miksi minä sen sinne järjestin? Menni mietti, mutta ei saanut kysyttyä.

Milla odotti. Odotti ja odotti. Miehellä oli oma maailmansa.

Minä en osaa. Se ei osaa. Me emme osaa. Mistään ei tule mitään. Mikä meille tuli? Me olimme niin onnellisia ja nyt yks kaks kymmenen vuoden jälkeen kaikki kaatui päälle. Romahti. Kontaktia ei ollut, eikä Milla osannut sanoa kummassa päässä oli vika. Vai oliko kummassakin.

Voisitko? Voisitko huomata minut edes hetken? Milla ei sanonut sitä ääneen, eikä Simo huomannut.

Eräänä päivänä Menni ilmoitti ystävilleen:

- Minä olen saanut idean. Minä perustan lelukaupan! 

- Minkä? kysyi Selena Sanelma Salamaki varmana, että oli kuullut väärin.

- Lelukaupan, Menni vastasi ja loisti tyytyväisyyttään, vaikka olikin varma, etteivät muut noidat häntä ymmärtäisi.

- Lelukaupan? Toisti Mennin noitakavereista vanhin Hilda Heelvi Hurjakuru. - Mitä siellä niin kuin myytäisiin? hän kysyi kulmat kurtussa.

- No leluja tietysti! Menni vastasi. - Pieni kauppa täynnä nukkeja ja nalleja ja iso junarata tietysti ja millä nämä nykylapset nyt ikinä leikkivätkään. Ehkä vähän taikaa sekaan, pikkuisia keijukaisia lentelemään ja ehkä iso pehmokarhu halittavaksi ja vähän juttelemaan harvoille ja valituille lapsille. - Vai niin. Vai niin, Hilda tuumi. - Vai että ihan keijukaisia.

Onko normaalia, että kolmikymppisellä on kotonaan kolmekymmentä jyrsijää?

Onko normaalia, että samainen kolmikymppinen kolmen lapsen äiti saa kriisin ja opettelee ajamaan yksipyöräisellä polkupyörällä?

Onko normaalia, että äiti vetää taikashowt joka ainoilla syntymäpäivillä?

Onko normaalia, että äiti maalaa päivät pitkät kuvia keittiön pöydällä ja välipala syödään piknikkinä olohuoneen lattialla? Tai vaihtoehtoisesti pöydän alla?

Onko normaalia, että äiti ei tyydy siihen "ihan hyvää kuuluu" vastaukseen vaan puhuu avoimesti asioistaan?

Onko normaalia, että aikuisella ihmisellä on kaapit täynnä kaikenmaailman pelejä?

Onko  normaalia, että äiti pelaa ilomielin lasten kanssa iltaisin ehtiessään New Super Mariota?

Onko normaalia, että aikuinen voi hukkua sadepäiväksi duplokasaan ja löytää itsensä saarrettuna erilaisten linnojen keskeltä?

Onko normaalia, että imurointi saattoi unohtua tänäänkin, koska äiti kirjoitti niin innokkaasti uutta kirjaansa?

Anteeksi. Minä en kuullut kysymystä.

Barbityttö

Minä tahtoisin tuon bratzin ja tuon ja tuon ja tuon. Oikeastaan minä tahtoisin ne kaikki. Eteenkin tuon, jolla on vaaleanpunainen röyhelörimpsumekko. Vaan äiti ei osta. Se ei osta ikinä bratzia. Se sanoo, että ne on pahoja. Niillä on vääränlaiset vaatteet ja liikaa meikkiä, vaikka äidillä itsellään on melkein yhtä paljon. Vaan barbeja. Vaan barbeja äiti hyväksyy ja ostaa. Miinalla on paljon bratzeja, niillä me aina leikitään, enkä minä kerro koskaan äidille, että leikitään bratzeilla. Barbeilla vaan.

Joskus tekisi mieli ottaa Miinan bratzi, pistää se puseron alle ja viedä salaa kotiin. Ei Miina varmaan edes huomaisi. Ainakaan, kun ei ottaisi sen lempibratzia. Sillä on niitä niin monta. Monta. Monta. Monta kymmentä. Ja tuolla tädillä on bratzeja hyllyt täynnä. Eikä se edes leiki niillä. Mitä jos pitäisin sen bratzin puseron alle. Bratzikin tulisi iloisemmaksi, kun joku sillä leikkisi.

Lelukaupan täti

Siinä se seistä nököttää ja tahraa näyteikkunaa nenällään. Tahtoo vissiin viidennenkymmenennen bratzinsä. Hyvä, kun tahtoo. Sillähän noita myydään.

Tyttö on pieni ja siro. En muista nähneeni häntä  aikaisemmin. Luut on kuin linnulla ja lihaa ei ole nimeksikään. Vain mauksi vähän. Semmoiset on parhaita. Keijukaisia. Makupaloja.

Minä myyn sen äidille bratzin, kunhan se tulee sitä noutamaan. Myyn ja ostan samalla maistiaisen. Ihan pikkuisen vain. Ei sen äiti tiedä. Ei edes huomaa. Ei aluksi. Aluksi kukaan ei huomaa. Ne tulee vain ja ostaa. Ostaa kauniin nuken, eivätkä tajua. Ja yhtenä päivänä keijukaiset ovat poissa.

Kissanainen

Siinä se nyt seisoo ja pakkaa ostoksia kassiin. Kasseja on ainakin miljoona ja siinä on herkkua ties kuinka paljon. Eikö siinä huushollissa syödä muuta kuin karkkaa ja sipsiä? Mitä? Sitten on jotain pihviä ja muuta. Meinaako se oikeasti ruokkia puoli pitäjää tuolla määrällä? Kyllähän sen nyt kelpaa. Rahaa riittää, eikä tarvi miettiä mitä sitä ostaa. Miten se aina meneekin niin, että toisilla on ja toisilla ei.

Mulla ei koskaan ole ollutkaan. Parhaani mä olen yrittänyt. Ei sitä kukaan voi kiistää. Kaiken oon tehnyt minkä olen voinut vaan kun ei onnistu niin ei onnistu. Rahaa. Väittävät, ettei se tee onnelliseksi, mutta kyllä saakeli toi kirjailija nyt ainakin näyttää niin onnelliselta. Ja mikä muu sen tekisi kuin raha. En mä saakeli soikoon muista edes sen nimeä. Kyllähän se taas oli lehdessäkin, mutta mikä se nyt oli?

Mulla on kissa ja se tekee mut onnelliseksi. Ainakin joskus. Välillä. Välillä se saakeli sotkee kaikki paikat, kaataa kukkaruukut ja raapii vessapaperitkin tuhannen päreiksi. Silloin mun tekisi mieli heittää se ikkunasta ulos ja sanoa, että painu helvettiin siitä. Vaan se rontti tulee aina takaisin. Enkä mä voi sitä sisään olla päästämättä.

Se on nirso. Syö vaan kalleinta purkkimuonaa mitä kaupasta saa. Ja mähän sille ostan. Ostan, vaikka ite en sit söisikään mitään. Nytkin pitäisi käydä sossussa kyselemässä, että jelppaisko ne vielä vähän. Muuten loppukuu ollaan rankalla dietillä. Sekä Rontti, että mä. Eipä ole paino-ongelmia, kuten toisilla, kun pari viikkoa elää vedellä. Kyllä toi kirjailijakin on lihonnut ihan pirusti. Nuori ihminen, miten se ittensä tuommoseen kuntoon on päästänyt?

Pitäisi kysyä Sakua käymään. Jos ne vaikka sossusta antaisi pikkuisen. Voisi tarjota sille pullaa ja kahvia, kun tulee. Kyllähän se aina kyselee, että miten mä pärjään ja aina mä sanon, että hyvin. Hyvinhän me Rontin kanssa.

Kirjailija

Kamalaa tää kaupassa käyminen, kerta toisensa jälkeen. Aina vaan. Kaksi kertaa viikossa saa rahdata kotiin puoli kauppaa ja aina kaikki on silti loppu. Jotain unohtuu aina. Aina lapset keksii jotain mikä puuttuu ja mitä olisi pitänyt ostaa. Voitko ostaa sitä ja voitko ostaa tätä. Ja kaupassa käynti on kuin urheilusuoritus, jossa kerta toisensa jälkeen yrittää lappaa tavarat kassalle mahdollisimman nopeasti, ja mahdollisimman nopeasti pakata kasseihin. Maksaa jossain välissä ja ehkä vaihtaa pari sanaa myyjän kanssa. Hiki valuu ja lapsi meinaa karata koko ajan. Muut katsoo kassajonossa, että pitikö just ton tulla just nyt ja just mun eteen. Kiire, kiire, kiire.

Onneksi tolla seuraavalla ei ole montaa ostosta. Kallista kissanruokaa ja makkaraa. Varmaan halvinta makkaraa mitä koko kylästä löytyy. Ei meidänkään Mirrille tollaista ruokaa koskaan raaskittu ostaa, jotain perusraksuja se söi koko ikänsä. Voi kun joskus voisi käydä kaupassa niin, että saisi ostaa just sitä mitä tahtoo. Ihan kaikille. Itselle, lapsille, kissalle ja koiralle. Ei tarttisi aina miettiä ja laskea mitä mikäkin maksaa. Tänään syödään karjalanpaistia, koska se nyt vaan oli halpaa. Mut niinhän se menee, jotkut pistää eläimet itsensä edelle. Niin kuin Sanna. Välillä tuntuu, että se pitää mua huonona ihmisenä, kun koirilla on vaan perusmarkettipöperöä. Vaikka ei se varmaan niin ajattele, mutta… Tai voi se  kyllä. Sille ne eläimet on ykkösjuttu. Ja voisi ne olla mullekin, jos ei olisi lapsia.

Vaan onneksi on lapset. Vaikka voisi ne kyllä syödä pari jakkia vähemmän viikossa. Ja maitoa menee käsittämätön määrä. Pitäisi ostaa oma lehmä takapihalle. Siellä se voisi laiduntaa… Mitähän naapurit sanoisi? Osaa huvittaisi, osa varmaan saisi shokin. Toteaisi, että kyllähän me aina on tiedetty, että ne on aika kummia.

Löysin tiedostoja läpikäydessä tällaisen ja olin vähän ihmeissäni, että eikö tätä oikeasti ole julkaistu blogissa aikaisemmin. Kirjoitin tämän aikanaan tietynlaisena jatkumona viime talven kirjoituskursseilla tehdyille vampyritarinoille SSK:n antologiaa varten, mutta lopulta tuohon julkaisuun tuli kaksi täysin muuta tekstiä.

Hidas kuva

- Moi, Mari huusi astuessaan ulko-ovesta eteiseen. Miehen suuret kuluneet nahkakengät lojuivat keskellä lattiaa juuri siinä mihin ne olivat sattuneet jäämään. Toinen osoitti suoraan ovelle, toinen vasemmalle. Pitkä musta takki oli levällään pienen jakkaran päällä. Mari kavahti. Hän ei voinut sille mitään. Jokin tuossa takissa sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Se oli niin todellinen. Mari oli tuntenut sen heti nähdessään takin ensimmäistä kertaa. Se teki todelliseksi kaiken mitä Mari pelkäsi. – Timo. Timo hei, Mari sanoi ja kurkisti olohuoneen ovelta.

Siellä mies oli. Istui hämärässä ja näytön valo sai kasvot näyttämään kalpeilta kuin kuolleella.

- Moi, minä tulin kotiin, Mari sanoi hiljaa. Timo ynähti jotain. Kai se kuulee, ei se olekaan vielä kuollut, Mari ajatteli. – Eikö me olla puhuttu tästä aika monta kertaa jo? hän sanoi. Timo tuijotti ruutua ja näppäili jotain. – Timo hei, Mari sanoi ja astui lähemmäs miestä.

- Mitä? Timo nosti katseensa ja Mari tiesi, että se oli lähempänä kuin koskaan.

- Eikö me puhuttu tää juttu jo selväksi? Mari kysyi.

- Mikä juttu? Timo kysyi, vaikka kyllä tiesikin.

- Minä tiedän kuule tasan tarkkaan mitä sinä sillä koneella teet, Mari huokaisi.

- Mitä? Timon katse palasi ruutuun. Hän naputti nopeasti jotain ja jäi tuijottamaan näyttöä.

- Katso minua! Mari huusi.

Timo hätkähti.

- Mitä? Mitä sä oikein vauhkoat?

- Sinä tiedät tasan tarkkaan mitä minä vauhkoan, Mari sanoi. – Me ollaan puhuttu, me ollaan puhuttu noista, noista, noista saatanan friikeistä niin monta kertaa.

- Älä viitsi.

- Kyllä viitsin. Minä en oikeasti halua, että sinä sekoat. Että menet mukaan tuollaiseen sairaaseen. Mitä se nyt sitten ikinä onkaan? Saatananpalvontaa? Mielikuvitusleikkejä? Hulluutta? Mari ravasi edestakaisin pikkuista olohuonetta ja haki sanoja.

- Vampyyrinmetsästystä, Timo sanoi hiljaa ja katsoi naista tyynenä.

- Ei vampyyrejä ole olemassa, Mari tuhahti.

- Mä käsitän sun pointin, Timo sanoi. – Mutta se ei tarkoita, että sä olisit oikeassa.

- Ei vampyyrejä ole olemassa, kysytään ihan keneltä tahansa muulta kuin noilta pelleiltä, joilla ei ole mitään muuta elämää kuin kirjoittaa satujuttuja nettiin, peloitella ihmisiä ja saada hullut vielä hullummiksi, Mari istui sohvalle Timon vierelle.

- Olenko mä sun mielestä hullu? Timo kysyi.

- Sinä et voi odottaa, että minä pitäisin tätä normaalina, Mari meni hiljaiseksi. Hän pyyhki kyyneliä silmäkulmistaan.

- Mari hei, Timo sanoi. – Kyllä mä tiedän, että suurin osa näistä tyypeistä on sekopäitä. Mä tiedän, että suurin osa jutuista on joko jotain harhaa tai ihan vaan ajanvietteeksi keksittyä, mutta tässä nyt vain on sitä jotain.

- Sitä jotain, Mari huokaisi.

- Mä en vaan voi unohtaa sitä tyyppiä. Sitä tyyppiä siellä baarissa yhtenä iltana.

- Se kaveri oli luultavasti jossain aineissa. Jossain sellaisissa mistä meillä ei ole mitään käsitystä, Mari sanoi.

- Mä en usko. Mä olen lukenut sen jälkeen paljon, kirjoitellut parin tyypin kanssa ja pitänyt silmäni auki. Mä uskon, että Saanan vei vampyyri.

- Sinun siskosi hukkui, Mari tiuskaisi.

- Niinhän sinä luulet, Timo sanoi itsevarmasti ja valitsi internetselaimesta päivitä-napin. – Mun on saatava se kiinni, hän sanoi vielä liki kuiskaten.

- Mitä hittoa sinä puhut? Marin tuijotti Timoa.

- Mä olen puhunut tyyppien kanssa. Jotkut niistä on ihan oikeita. Jotkut niistä on jopa kohdanneet vampyyrin. Jotkut metsästää huvikseen, jotkut suojatakseen perheensä, Timon katse ei noussut näytöstä hetkeksikään. – Kolmannet metsästää kostaakseen, hän päivitti sivun uudelleen. – Mä olen ihan varma, että tää on todellinen. Uusin havainto on täältä.

- Täältä? Mari ponnahti seisomaan. – Pitääkö minun mies soittaa sinulle ambulanssi vai millä minä saan sinut järkiisi?

- Uusin havainto on täältä ja se tukee viime aikaisia tapahtumia, Timo tarttui vaimoaan kädestä. – Usko minuun. Usko. Jos mä olen oikeassa, mä voin lopettaa tämän.

- Lopettaa tämän? Minkä tämän? Elämäsi? Meidän parisuhteen? Mitä? Mari yritti riuhtaista käsivartensa irti Timon otteesta, mutta sormet olivat puristuneet liian vahvasti ranteen ympärille. Mari voihkaisi.

- Mä voin lopettaa mystiset kuolemat, joita sattuu kuukausi kuukauden jälkeen lisää ja lisää. Mä olen ihan varma, että se tyyppi on ollut täällä aina. Ainakin mun lapsuudesta asti. Ainakin siitä asti, kun se vei Saanan.

- Timo, sinä satutat minua, Mari sanoi ja tarttui vapaalla kädellä Timoa ranteesta. Miehen ote irtosi.

- Mä uskon, että tänään tästä tulee totta, Timo sanoi ja päivitti sivun uudelleen. Marin ei tarvinnut nähdä sivua, hän tunsi sen jo aivan liian hyvin. Hän oli viettänyt yön toisensa jälkeen selaten tuota keskustelufoorumia yrittäen ymmärtää miehensä viehtymystä. Vaan mikään ei auttanut. Kummajaiset pysyivät kummajaisina.

- Siksikö koko asunto haisee valkosipulilta ja ovella on risti? Mari irvisti.

- Tänä yönä. Se tapahtuu tänä yönä, Timo mumisi.

- Mikä?

Jos jotakuta kiinnostaa niin Sirun ja Saran joulutarina löytyy jatkossa täältä.

- Siru, Sara, meidän pitäisi vähän puhua, äiti sanoi aamupalapöydässä.

- Mitä? Siru kysyi.

- Minä puhuin isän kanssa vähän eilen. Olemme isän kanssa sitä mieltä, että te olette jo tarpeeksi vanhoja tietämään totuuden, äiti sanoi ja Siru tiesi jo mistä oli kyse. Totuudesta, joka oli valhe. Totuudesta, jonka aikuiset luulivat totuudeksi, kun eivät valhettaan nähneet. - Olen miettinyt tätä monta kertaa, että teidän olisi ihan hyvä tietää tämä, mutta en vain ole osannut sanoa sitä, äiti sanoi ja puristi kaksin käsin kahvikuppiaan. - Kun Markus sen nyt kerran otti puheeksi. Niin. Te kuulette sen ennemmin tai myöhemmin.

Äiti oli pitkän aikaa hiljaa. Se oli syvää hiljaisuutta. Siru olisi halunnut sanoa vastaan jo ennen kuin äiti sanoisi mitään. Vaan ei voinut.

- Joulupukkia ei ole, äiti sanoi. Siru ei tiennyt mitä äiti odotti. Luuliko heidän purskahtavan itkuun tai huutavan kysymyksiä. Sara alkoi nauraa ja Siru tuijotti äitiä odottaen lisää. - Tiedän, että tämä on vaikea asia, mutta oikeasti mummot ja kummit ja sedät ja tädit ja kaikki, jotka rakastavat teitä, ostavat lahjat. Sara nauroi entistä kovemmin. - Joulu on kaunis ajatus. Antamisen riemua ja juhlaa. Joulupukki on - no - vähän niin kuin se joulumieli meissä kaikissa.

- Joo, joo, Siru sanoi. - Eikö Saran pitäisi jo lähteä kouluun. Äiti katsoi Sirua ja äiti katsoi Saraa, eikä osannut enää sanoa mitään.

- Mulla on tänään koulussa liikkaa. Missä mun jumppakamat on? Sara sanoi noustessaan pöydästä. Asia oli siis käsitelty.

Siru katseli lastenhuoneen ikkunasta kuinka äiti ja Sara katosivat lumisateeseen. Siru olisi voinut tuntea itsensä yksinäiseksi, mutta ei. Ei Siru. Hän tiesi, ettei koskaan olisi yksin.

- Karas, Siru sanoi hiljaa.

- Niin, pieni pörrö-poika seisoi Sirun takana.

- Äiti sanoo, ettei Joulupukkia ole olemassa, Siru sanoi ja kääntyi Karasiin päin.

- Niin tietenkin, niin tietenkin, Karas mutisi.

- Äiti tuntuu olevan siitä kovin varma, Siru sanoi ja kurtisti kulmiaan.

- Tiedäthän sinä aikuiset. Ne eivät usko mitään mitä eivät näe ja näkevät niin hirvittävän vähän.

- Mutta äiti sanoo, että mummot ja muut ostavat lahjat, Sirun suurissa silmissä oli kyyneliä.

- Siru, höpsö. Uskotko sinä äitiä, jos hän sanoo, ettei keijukaisia ole olemassa? Karas silitti Sirun käsivartta.

- En. Minä olen nähnyt keijuja.

- Miksi et sitten usko Joulupukkiin?

- Minä, Sara sanoi, mutta jätti kuitenkin sanomatta mitä ajatteli. - Mutta äiti sanoi.

- Että mummot ja muut ostavat lahjat. Se on ihan totta - sekin. Tiedätkö Siru kuinka paljon maailmassa on ihmisiä? Karas kysyi.

- En, Siru pudisteli päätään.

- Melkein seitsemän miljardia. Käsitätkö miten paljon se on?

- En kai oikeastaan.

- Se on paljon, Karas sanoi.

- Kysy äidiltäsi ensi jouluna, että mikä lahja on keneltäkin, Karas sanoi. - Lyön vetoa, että joukossa on paketteja, joista äitisi ei tiedä mitään?

- Ja ne ovat?

- Joulupukilta, mistäs muualtakaan? Karas myhäili hymyillen. - Joulu on Joulupukin juhla, mutta joulumieli tarttui jo kauan sitten ihmisiin. He alkoivat antaa rakkailleen lahjoja voidakseen sanoa edes kerran vuodessa ”olet tärkeä minulle”.

- Mikseivät ihmiset sano sitä muulloin? Siru kysyi.

- Siihen minä en osaa vastata, Karas pudisteli päätään. - Joka tapauksessa Joulupukille kävi niin kuin Päivänsäteille, Menninkäisille ja Kummituksillekin. Aikuiset lakkasivat uskomasta häneen.

- Mutta sehän on kamalan surullista, Siru pyyhkäisi silmäkulmaansa.

- Ei oikeastaan, Karas sanoi. - Joulupukki on kuulemma sanonut, että on  kiva yllättää aikuiset jollain, mutta niiden loputtomien toivomuslistojen läpikäyntiin tarvittaisiin kokonainen uusi tonttupartio.

- Minä haluaisin nähdä joulupukin, Siru huokaisi.

- Ei joulupukkia ole olemassa! Pieni poika julisti kovaan ääneen. - Se on kaikki vanhempien huijaussatua.

- Kuka tää älypää on? Siru katsoi portaalla ja tuijotti tulijoita.

- Se on Markus ja se on meidän luokalla, Sara esitteli pojan. - Toi on mun pikkusisko. Sen nimi on Siru.

- Uskooko sekin joulupukkiin? Poika kysyi huvittuneesti.

- Jaa, säkö et usko? Siru kysyi hämmästyneenä.

- Anna olla, Sara totesi nopeasti.

- Ei kun, mitä sä tarkoitat, ettet usko joulupukkiin? Eikö se tuo sulle lahjoja?

- Äh. Sääli romuttaa sun joulun punainen maailma. Oikeesti ne paketit ostaa mummot ja kummit ja vanhemmat tietty. Ne ostaa kaikista isoimmat ja hienoimmat lahjat, Markus selitti ja naurahti lopuksi.

- Ei meidän vanhemmat vaan mitään osta, Siru julisti.

- Mistäs täällä kinataan? Kysyi äiti, joka oli juuri ilmestynyt keittiöstä eteiseen.

- Markus väittää, ettei joulupukkia ole olemassa, Siru tuhahti. - Jaa-a. Ottaisitteko te vähän piparia ja mehua välipalaksi? Äiti kysyi ja Sirusta tuntui, ettei äiti halunnut puhua koko joulupukista.

- Joo, Sara huusi.

- Joo, mut mä haluan samalla kirjoittaa joulupukille kirjeen.

- Niin minäkin, Sara sanoi.

- Kelle sä kirjoitat, kun ei sitä Joulupukkia ole oikeasti olemassa, Markus sanoi.

- Ehkä Markuskin voisi kirjoittaa Joulupukille, äiti sanoi ja nosteli mukit ja piparit pöytään.

- Mä toivon barbin ja barbin hevosen ja hevosen varsan ja barbin talon ja lääkäriaseman ja pleikkarin ja polly pocketteja ja poneja ja, Siru luetteli, eikä äiti meinannut pysyä perässä.

- Noo, mitä sä toivot siltä Joulupukilta? Markus kysyi Saralta.

- Mä en oikeastaan tiedä, Sara mutisi. - Pari leffaa voisi olla kiva, niin kuin Niko ja uusin Helinä-keiju-leffa. Sitten ehkä joku lautapeli ja, no, on mulla yksi juttu, jonka mä tahtoisin.

- Mikä se on? Äiti nosti katseensa Sirun kirjeestä.

- Yksi pieni juttu, Sara sanoi.

- Mikä? Markus kysyi.

- Mä näin Tarjoustalossa semmoisen pehmoeläimen. Se oli harmaa ja sillä oli pitkä raidallinen häntä, Sara sanoi hiljaa.

- No kaipa se pukki voi sulle sellaisen tuoda, Markus sanoi ja naurahti.

Markus jatkoi joulupukki-irvailuaan koko päivän, vaikka Siru tivasikin tältä todisteita väitteelleen.

- Millä mä todistan, ettei sitä ole? Markus sanoi ja nauroi.

- Entä jos mä todistan, että Tonttuja on olemassa? sanat lipsahtivat Sirun suusta sen kummemmin ajattelematta.

- Ei onnistu, et sä voi, Markus sanoi.

- Et voikaan, Sara sanoi ja kiskoi Sirua pois Markuksen läheltä.

- Kysy vaikka äidiltäs, ei joulupukkia tai tonttuja ole olemassakaan, Markus sanoi ivallisesti.

- Anna sen olla, Sara sanoi. - Mennään saunaan leikkimään.

Topiaksen lähdön jälkeen saunassa oli muuttunut muukin kuin vain kiuas. Uusi kiuas vaati myös uudet, modernimmat lauteet, isä sanoi ja niin ne tehtiin. Seinät paneloitiin uudelleen ja lopputuloksena oli paljon valoisampi ja avarampi sauna. Sara ja Siru olivat taas alkaneet pitää salakerhon kokouksia saunassa lauteiden alla aivan kuin vanhassa kodissa. Siellä istuttiin usein ja kuiskittiin. Monesti muisteltiin Topiasta ja tapaa, jolla tonttu lumosi löylynhengen.

Astuessaan pesuhuoneeseen Sara oli kuulevinaan saunasta liikehdintää.

- Mikä se oli? Hän sanoi hiljaa.

- Mikä? Markus kysyi. Sara riuhtaisi saunan oven auki ja kurkisti sisälle. Pienen hetken hän oli aivan varma, että Topias istuisi lauteilla ja tuijottaisi tuimasti tulijoita. Vaan sauna oli tyhjä.

- Sara! Laitatko saunan päälle? Äiti huusi ja Sara löntysteli portaita alakertaan. Topiaksen lähdettyä kiuas oli pitänyt vaihtaa. Eivät äiti tai isä tietysti Topiaksesta tienneet tai tämän lähdöstä, mutta Siru ja Sara tiesivät. Vanhassa puukiukaassa oli asunut vanha löylynhenki, joka oli tottunut toimimaan saunatontun ohjeiden mukaan, eikä se sopeutunut tontuttomaan elämään. Sara oli nähnyt Topiaksen kerran lähtönsä jälkeen ja Topias oli selittänyt, että joskus vain käy niin. Löylynhenki on aina olemassa, mutta joskus se ei osaa olla ilman tonttuaan. Sirusta se oli suunnaton sääli, menettää nyt hyvä löylynhenki, mutta Topias oli luvannut, että henki pääsisi kaltaistensa luokse tuntureihin. Siellä oli kuulemma koko joukko löylynhenkiä, jotka nauttivat viileästä ilmasta ensimmäistä kertaa elämässään ja maalasivat värikkäitä kuvia läpi yötaivaan. Niin taloon tuli uusi kiuas, sähkökiuas, ja kiukaan mukana sähkökiukaanhenki, joka oli moderni henki, joka antoi piut paut tontuille.

Sarasta tuntui kummalliselta ajatella saunaa ilman saunatonttua, mutta hyvinhän sitä loppujen lopuksi oli pärjätty. Uusi löylynhenki tuntui välillä aika oikukkaalta ja järjesti niin kipakoita löylyjä, että ihoa poltteli, mutta useimmiten sen kanssa tultiin ihan hyvin toimeen. Ennen kaikkea äiti ja isä tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Sara kiersi kiukaan kytkimestä päälle. Hiljaisessa saunassa kuului tasainen raksuttava ääni. Sarasta vain tuntui aivan kuin saunassa olisi ollut joku.

- Topias, Sara  kuiskasi hiljaa. Hän oli jo pidemmän aikaa toivonut tapaavansa Topiaksen uudelleen. Tuntui kuin he eivät olisi kiittäneet tätä tarpeeksi. Sara tiesi, että Topias oli onnellinen tonttu päästyään viimein pohjoiseen pajalle ja kaipa se siellä tapaili tuttua löylynhenkeäkin. Sara olisi halunnut kuulla oliko Topias saanut uusia ystäviä. Se ei kyllä vaikuttanut järin sosiaaliselta tontulta. Kukaan ei vastannut, mutta samassa Saran silmiin osui jokin värikäs ja kimaltava. Se lojui lattialla lauteiden alla.

Sara kumartui lattialle ja kurkotti pitkän kultaisen nauhan käteensä. Se oli kauneinta pakettinauhaa, jota Sara oli elämässään nähnyt. Se kimalsi ja siinä oli koristeena hopeisia tähtiä.

- Mistähän tämä on tullut? Sara tuumi puoliääneen, pisti narunpätkän taskuunsa ja unohti sinne. - Sauna on lämpiimässä, Sara huusi äidilleen ja harppoi yläkertaan.

- Kiitos, äiti huusi keittiöstä. Sara tunsi vastapaistettujen lettujen tuoksun nenässään. Tänä iltana herkuteltaisiin.

- Näitkö Topiasta? Siru kysyi Saran astuessa huoneeseen.

- Ei, ei Topias tähän aikaan tule. Pajalla on kiireitä, Karas vastasi. Pikkuinen kaappipörrö istui Sirua vastapäätä lattialla ja pelasi Sirun kanssa muistipeliä.

- No niin tietysti, Siru huokaisi. Sirukin kaipasi Topiasta.

- Eikö me voitaisi mennä pohjoiseen? Sara kysyi Karasilta.

- Te? Pohjoiseen? Pajalle? Karas näytti hämmentyneeltä. Aivan kuin ajatus olisi sen mielestä ollut jotain aivan mahdotonta. - Mitä te luulette, että Pukki siihen tuumisi?

- Ei välttämättä pajalle, Sara sanoi. - Mutta pohjoiseen. Kai Topias voisi sitten tulla tapaamaan meitä. Minusta tuntuu oikeasti aika kurjalta, kun emme koskaan saaneet kiittää häntä.

- Ei Topias nyt ehdi. Jouluun on vain neljä viikkoa ja voitte vain kuvitella millainen tohina pajalla on, Karas sanoi.

- Oletko sinä joskus käynyt siellä? Siru kysyi.

- Minä? Missä? Karas kysyi ihmetellen.

- Pajalla tietysti? Siru selvensi. Karas näytti miettivän hämmentyneenä mitä vastata.

- Kerran, se kuiskasi aivan hiljaa kuin peläten, että joku kuulisi. - Ja silloinkin oli kesä. Se on varmasti ihan toista se kuin tähän aikaan vuodesta. Mutta tonttuja minä olen tuntenut monta. Enkä yhtään niin kovapäistä kuin Topias.

Siru ja Sara eivät olleet tavanneet ainuttakaan muuta tonttua kuin Topiaksen ja Topias oli heidän mielestään paras tonttu maan päällä. Topias oli se, joka oli osannut käsitellä löylynhenkeä ja sillä ajaa äidin mielen vallanneet möröt tiehensä.

- Voitte kuulkaa uskoa, että Topias tietää, että te olette kiitollisia, Karas sanoi. - Huulo järjesti Topiaksen pajalle ja se oli paras kiitos, jonka Topias saattoi koskaan saada.

Salon Seudun Kirjoittajat ry julkaisi Antofobia nimisen antologian juuri. Allerkirjoittanut on edustettuna ko. kokoelmassa kahdella "kauhunovellilla". Antologiassa on yhteensä 21 kirjoittajan runoja ja lyhytproosaa. Jos kiinnostus heräsi kannattaa Antofobiaa kysellä Salon Seudun Kirjoittajat ry:stä.

Viittasin viime kirjoituksessani, että eilisillassa oli jotain erityistä. Hain antologian alunperin jo viikko sitten, mutta todenteolla luin sitä vasta eilen illalla. Siinä samalla luin myös omat tekstini läpi - on mukava lukea tekstejään, kun niihin on tullut jo vähän etäisyyttä. Vaan yllättäen jouduin toteamaan, että novellini Jossain on psykopaatti, sai minut ahdistumaan suunnattomasti. Sinällään kai voisi ajatella, ettei se nyt täytenä yllätyksenä tullut. Mietin nimittäin hyvin pitkään, että lähetänkö tuota novellia antologiaan ollenkaan. Vaan olin jo siinä vaiheessa saanut siitä sen verran hyvää palautetta, että ajattelin, että antaa mennä vain.

Sinällään juuri tuo teksti on saanut positiivista palautetta myös antologian ilmestymisen jälkeen. Vaan silti huomaan miettiväni, että teinkö oikein julkaistessani tuon. Joku uskollinen lukija saattaakin muistaa ajatukseni ja kirjoitukseni, joita kirjoittelin kauniiden kesäpäivien keskellä miettiessäni tätä tarinaa. Jos tarina ahdisti minua itseäni, toivon todella, että se saa niskakarvat pystyyn myös muilta lukijoilta.

Syy miksi nyt pohdin tekstin julkaisemisen oikeellisuutta, on se, etten tiedä mitä esimerkiksi vanhempani siitä ajattelevat. Epäilen saanko heitä käsittämään, että teksti ei oikeasti kerro MINUSTA, vaikka siinä paloja totuudesta onkin. Luulen kuitenkin löytäneeni jo vastauksen tähän dilemmaan. Olen tyytyväinen, että kirjoitin Jossain on psykopaatin antologiaan. Sen paikka on selvästikin siellä. Missään muualla sitä tuskin koskaan tullaan julkaisemaan.

Toinen Antofobiassa julkaistu tekstini Antistress sen sijaan sai minut hirmuisen hyvälle  tuulelle. Siinä oli sitä jotain mistä pidän...

Nyt kannattaa pitää silmät ja korvat auki. Masentuneita on kaikkialla. Sellainen saattaa elää naapurissasi tai vaikkapa perheessäsi, etkä edes huomaa mitään. Masennusta on vaikea huomata ulospäin. Näitä ihmisiä löytyy niin johtajista kuin postinjakajista. Jakaako sinulle postin masentunut ihminen? Joudutko tekemisiin diagnoosin saaneen ihmisen kanssa kaupan kassalla? Miten voimme suojautua tältä alati leviävältä kansantaudilta, joka vaarantaa meidän kaikkien elämän?

Kaari Utrion ideaa jalostaakseni jokaiselle vähintään F32.1 diagnoosin saavalle voitaisiin jakaa pieni iloinen pilleri, jolla päättää päivänsä ja lakata aiheuttamasta yhteiskunnalle turhia kuluja. Mielialakin on valmiiksi juuri sopiva. Jos kuitenkin pääsee käymään niin, ettei ihminen tajua lopettaa itseään, tulisi kaikki masentuneet ihmiset sulkea laitoksiin ja syöttää tokkuraan mömmöillä, jotta ei vahingossakaan saa virikkeitä. Ne voivat olla masennukselle äärimmäisen vaarallisia.

Vaan koska yhteiskunta ei suostu tällä tavalla suojelemaan kunniallisia veronmaksajiaan, kannattaa olla varovainen. Jokaisen masentuneeen ihmisen sisällä asuu pieni mielipuoli, joka mm. kirjoittaessaan käyttää liian monia vokaaaleja. Tällaiset ihmiset voivat olla vaarallisia. Ei kannata edes katsoa liian pitkään naapuriin päinkään, jos epäilee tämän olevan masentunut. Ihminen voi tulkita tämän niin, että hänet on huomattu ja änkeä jonakin päivänä täysin pyytämättä vierailulle, jonka lopputulokset ovat tuhoisat.

Kannatankin lämpimästi, että internettiin perustettaisiin arkisto, jonne kuka tahansa voisi lähettää valokuvan ja tiedot naapuristaan, jonka epäilee olevan masentunut. Näin takaisimme lisää turvaa meille kaikille.

Kävin pikaisesti Tarjoustalossa iltapäivällä. Kävelin hyllyjen välissä ja keräsin syliini sen mitä olin tullut hakemaan. Päätin piipahtaa pikaisesti leluhyllylle, kun kerrankin saisi katsella ja miettiä joulua ihan ilman, että kukaan kinuaa mitään. Vaan yks kaks huomasin sisäisen pikkutyttöni heittäytyvän mielessäni lattialle ja parkuvan: Mutta kun mää tahdon! Se on niin SÖPÖ!

Ja niin se sitten lähti mukaan:

Valitin Arille kotona, että se saisi kyllä näyttää enemmän OIKEALTA kissamakilta ja Ari kysyi, että eikö kissamakit oikeasti näytä tuolta. Minä paheksuin häntä suuresti ja totesin, että OLETHAN SINÄ NÄHNYT kissamakeja. Arilla meni selvästi hetki ennen kuin hän muisti.

Ari kaivoi muistoa mielestään. Minä kaivoin tietokoneen tiedostosta. Tältä ne näyttivät silloin, kun ne jättivät lähtemättömän tassunjälkensä sydämeeni.

Lähtiessäni Tarjoustalosta puristaen tuota pikkuista pehmoa kädessäni, minä viimeinkin tiesin. Tiesin sen mitä olen viime viikot hakenut. Vaikka kirjoitussuunnitelmassani on kaksi tarinaa ennen sitä, nyt on aika. Ne kaksi ovat olleet olevinaan kiireisempiä, tärkeämpiä. Nyt on aika kertoa Lauran tarina.

Orivedelle piti kirjoittaa vapaamuotoinen hakemus. Rehellisesti sanottuna vähän tätä kirjoittaessani jo pelkäsin, että josko lähestymistapani aiheeseen ei uppoa, mutta... tein sen silti...

Hei.

Olen Koululaukku. Tahtoisin kovasti reissata Orivedelle. Kirjoitushommat eivät oikein suju ja siksi ottaisinkin yhden Mintun mukaani. Ohessa Mintun esittely. Minä nyt en esittelyjä kaipaa – olen L-A-U-K-K-U. Olen kylläkin kiltti, vaatimaton ja sisäsiisti – ja niin on muuten Minttukin.

Myönnetään, Minttu on vähän kummallinen. Välillä tuntuu, ettei sen elämään mahdu mitään muuta kuin kirjoittaminen. Se kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Ja sitten se ahtaa minuun kansiota ja papereita ja läppäriä ja, no minä olen onneksi tilava ja melkein vielä uutuuttani kiiltävä. Silloin, kun Minttu ei kirjoita, se paimentaa kolmea lastaan ja ihmetyttää naapureitaan. Voitko kuvitella, se sai 30-vuotislahjaksi mieheltään pyörän, jossa on joku kummallinen vika. Siitä puuttuu toinen pyörä kokonaan, eikä niistä kumpikaan näytä huomanneen koko asiaa. Sillä Minttu sitten koittaa parhaansa mukaan ajella ja pyörätreenien jälkeen se ulkoiluttaa kahta lampaan luonteista koiraansa polvisuojat jalassa. Arvatkaapa vain katsovatko naapurit minuakin, kun Mintun kanssa kuljen, hölmö virne naamallaan?

Mutta Mintusta viis, sen sijaan Mintun kirjoittama tarina Mörkö vei ilon, ansaitsee mielestäni päästä ihmisten luettavaksi ja miksi ei Orivedelle hiottavaksi. Minusta tuntuu välillä siltä, että Minttu kaipailisi vähän neuvoja juuri siinä miten muotoilla tekstiä valmiiksi. Minttu on vähän sellainen, koko elämänsä se on tahtonut vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaan Mörkö. Se on taianomainen seikkailusatu, jonka perimmäisenä aiheena on äidin masennus. Tarina antaa ilman saarnausta tai luennointia vanhemman masennukselle sanat, olematta silti liian synkkä. Se on myös tarina lapsen maailmasta ja selviytymisestä vaikeissa paikoissa, kun toivoa ei enää näytä olevan.

Vaan toivottavasti tapaamme lokakuussa Orivedellä. Jos emme, minä joudun tyytymään Somero-Salo-Somero matkailuun Mintun jatkaessa luovan kirjoittamisen aineopintoihin avoimella yliopistolla.

Ystävällisin terveisin

- Koululaukku

Kirjoitin Mörön matkaan esittelyn itsestäni ja julkaisen sen nyt täälläkin...

Hei. Olen Minttu Vettenterä, 30-vuotias somerolainen kirjoittaja. Haluaisin kertoa teille kaksi hyvin tärkeää asiaa itsestäni ja suhteestani kirjoihin.

Olen kolmen lapsen äiti. Jo hyvin nuorena ajattelin, että jos joskus saisin tytön, hänen nimekseen tulisi Nienna. Se oli kaunein tytön nimi, jonka osasin kuvitella. Kuka osaa sanoa mistä tuo nimi tuli? Niennaa ei perheeseemme tullut, koska yhtä ainutta Niennaa ei Suomesta löytynyt, emmekä halunneet hakea nimeä nimilautakunnalta. Sen sijaan syntyivät Nessa, Melian ja Osse. Kyllä, tästä pesueesta on kirjoitettu netin Tolkien-aiheisilla keskustelupalstoilla.

Lasten lisäksi minulla on mies, johon tutustuin varsin kummallisella tavalla. Mies nimittäin lähetti minulle sähköpostilla kuvan kirjahyllystään. Tällöin elettiin vuotta 2000. Kirjahyllystä ainoa minkä kuvasta pystyi varmaksi sanomaan, oli pitkä rivi Stephen Kingin kirjoja. Tuolloin oli tammikuu ja helmikuussa oli tulossa ensi-iltaansa Kingin Vihreä maili. Ehdotin, että menisimme yhdessä katsomaan tuon elokuvan ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Jos ihan rehellisiä ollaan, toivoisin, että nämä tarinat olisivat liittyneet johonkin vähän persoonallisempaan kirjallisuuteen kuin Tolkieniin ja Kingiin. Ei sinällään, että kummassakaan mitään vikaa olisi, mutta ovat sellaisia mitä luultavasti aika monet sanovat ”lempikirjailijoikseen”. No, mutta kai sitä välillä saa olla tylsä harmaa gerbiilikin.

Kirjoittaminen on minulle elämäntapa. En osaa olla ilman. Olen joskus verrannut sitä hengittämiseen. Kun kirjoittaminen kulkee hyvin, elämä tuntuu olevan mallillaan. Jos kirjoittaminen takkuaa, sitä on tehtävä silti. Olen kirjoittanut paljon kaikenlaista, enkä oikeastaan nykyisin osaa profiloida itseäni minkään tietyn tyypin kirjoittajaksi. Olen kirjoittanut nuorille suunnattuja tekstejä, kauhua, draamaa ja paljon muuta. Omien lapsieni myötä lasten kirjallisuus on tuntunut aina vain tutummalta. Olen kirjoittanut myös tekstin yhteen pikkujyrsijöistä kertovaan kirjaan. Näyttää vain pahasti siltä, että kohderyhmä on tänä päivänä liian marginaalinen ja harkitsemmekin varsin vakavasti kirjan toteuttamista omakustanteena. Näillä näkymin taittotyö alkaisi syyskuussa.

Olen viime kauden kahlannut läpi luovan kirjoittamisen opintoja avoimella yliopistolla. Perusopinnoista on käymättä enää lyriikan kurssi, jonka suoritan syyskuun aikana. Olen pohtinut paljon mitä teen ensi vuonna, kun tämän yhteiskunnan normien mukaan minun viimeistään pitäisi palata ”työelämään”. En vain oikein tunnu sopivaan normiin, enkä ole tähän ikään mennessä löytänyt sitä vaihtoehtoa mitä haluaisin tehdä, jos en kirjoita. Jos pääsen Orivedelle, se ratkaisee asian.

Mitä muuta kuin kirjoittamista ja lapsia? Olen kasvattanut gerbiilejä yli 10 vuotta. Tykkään eläimistä ja luonnosta. Rakastan valokuvausta ja luonnollisesti myös lukemista. Oikeastaan luen aina, kun siihen on mahdollisuus. Kirjoitan aktiivisesti proosan lisäksi myös blogia. Yritän parhaani mukaan pitää itseäni liikkeessä kahden koiran kanssa kävelemällä, rullaluistelemalla ja uimalla. Uusimpana liikuntamuotonani yksipyöräisellä ajo. Sain yksipyöräisen polkupyörän 30-vuotislahjaksi ja tunne pyörän päällä on kyllä uskomattoman upea.

Terveisin

--minttis

Olen muumipeikko talvella

tarvitsen unta.

Vatsa neulasia pullollaan

unikuopassa.

Vaan en tahdo nukkua

yhtä pitkää yötä

syksystä kevääseen.

En tahdo talloa

sienipolkua.

Hukkua kaninkoloon

loputtomaan.

Nähdä näkymättömiä

olla olemattomia.

Tahdolla olla kettu

kesytetty kettu.

Herätä

askeltesi äänessä.

Ja aamulla

          mörkö on jossain

                     kaukana.

Näyttö on tyhjä

samoin kuin pää.

Missään ei ole mitään

eikä ketään.

Ei ainakaan runoja

osaavaa.

-- minttis, matkalla lyriikan kurssille...

Eräänä päivänä Nina oli vuorostaan meillä yökylässä ja Sara naljaili tavalliseen tapaansa:

- Onkos mörköjä näkynyt Siruliina? En vaivautunut vastaamaan, kun en valehdellakaan tahtonut. Sen sijaan vetosin äitiin:

- Saisinko nukkua lattialla yön?

- Kyllähän se käy. Sitten Nina voi nukkua sinun sängyssäsi, äiti vastasi. Hän oli aina taipuvainen suostumaan pyyntöihini, kun Nina oli meillä kylässä ja ”isoilla tytöillä” oli omat juttunsa.

- Mä en nuku alasängyssä, Nina julisti. – Mä en ikinä nuku alasängyssä, hän painotti vielä. Äiti vilkaisi Saraa, joka ei vastannut. – Mä lähden kotiin, Nina veti alahuulen ruttuun.

- No, mä, Sara aloitti empien. – Mä voin nukkua Sirun sängyssä.

- Sä oot ihana! Nina hihkaisi hymy kasvoillaan. Salaa minäkin hymyilin.

Makasin hämärän huoneen lattialla silmät ummessa kuulostellen uniääniä. Jos oikein höristelin, saatoin kuvitella äänen, joka kuului sänkyni alta. Nina oli jo unen rajamailla, mutta Sara ei siellä päinkään. Sara kääntyili levottomasti ja minä olin varma. Sara kuuli. Sara saattoi olla kuin ei kuulisi, mutta minä tiesin.

- Nina, kuiskasin hiljaa. Vastausta ei kuulunut. Nina oli jo matkannut unimaahan. Sara räväytti silmänsä auki ja tuijotti minua.

- Ai, sä et nukukaan? Sanoin. Sara syöksähti sängystä viereeni lattialle ja samassa sängyn alle syttyi kaksi kytevää hiiltä. Ne syttyivät ja sammuivat, otus räpytteli.

- Mikä siellä on? Sara kysyi. Minä en kyennyt vastaamaan. Tuijotin vain kahta hehkuvaa silmää. Osoitin niitä sormellani ja Sara käänsi katseensa niihin.

- Mikä – siellä – on?  Sara toisti kysymyksensä tarraten olkapäähäni. Samassa silmät katosivat ja niiden tilalle ilmestyi valtava punainen kita, hämärään piirtyi rivit teräviä hampaita. Otus haukotteli.

- Mikä se on? Sara kysyi ja aivan kuin vastauksena sängyn alta nousi pienen pieni savutupraus. – Lohikäärme, Sara vastasi itse itselleen.

- Sisu, kuului kuiskaus jostain. Minulla meni hetki tajuta, ettei se ollut kukaan meistä. En minä, ei Sara, ei Nina. Sängyn alta nousi uusi pilvi savua. – Sisu! Ääni toisti hieman voimakkaammin.

Minä ja Sara etsimme äänen lähdettä katseellamme.

- Tuolla, Sara kuiskasi lopulta ja osoitti hivenen raollaan olevaa komeron ovea. Ovesta todellakin kirkisti pikkuruinen pää, jonka mustat hiukset rehottivat villisti sinne tänne.

- Sisu! Pieni otus korotti jälleen ääntään.

- Karas! Huoneen täytti taas uusi ääni. Se oli kovempi kuin pikkuotuksen ja kun vilkaisin ääntä kohden tunnistin kummituksen. Se oli sama kummitus, joka oli liitänyt apuun pienemmälleen. Nyt se liiteli koko komeudessaan katon rajassa ja näytti paljon, paljon suuremmalta kuin miksi olin sen kuvitellut.

- Sisu ei tajua, että sitä katsellaan, pikkuotus – kaiketi Karas – huusi. Kummitus sai aikaan viileän tuulenvireen lennähtäessään huoneen poikki. Me yritimme seurata sitä katseellamme, mutta yks kaks se oli poissa. Kaikki oli poissa, sängyn alla oleva lohikäärme Sisu, kaappiotus Karas ja Suurkummitus, jolle emme vielä tienneet nimeä. Sara katsoi minua, minä katsoin Saraa. Sanoja ei ollut. Sara painautui viereeni vieraspatjalle ja yhdessä tuijotimme puoli yötä sänkyni alle näkemättä enää mitään.

Tämän teksin olen kirjoittanut ilmeisesti 1999. En lähtenyt sitä sen kummemmin muokkaamaan, vaikka kirjoittamiseni on varmasti noista päivistä mennyt aika paljon eteenpäin. Olen viime aikoina puhunut paljon masennuksesta, siksi tämän liittäminen blogiin tuntuu nyt luontevalta. Yhden "luvun" jouduin tekstistä poistamaan sen sisältämien henkilökohtaisten asioiden vuoksi.

Hassua sinällään, mutta kun aloitin tämän lukemisen, muistin toisen tekstin "väärin". Jollain tapaa tässä välissä tapahtuneiden asioiden valossa muistin tapahtumat kouluampumisena. Ajattelin, etten voisi julkaista sitä. Onnekseni sain todeta, että muistin väärin.

Junia kulkee päivittäin

I Ensimmäinen Juna

Minä seison selkä junan tulosuuntaan ja hengitän tasaisesti. Tiedän sen tulevan pian ja tietoisuus tuo minulle sisäisen rauhan. Päivittäin minä kuulen junien äänen, niin lähellä rautateitä asun. Joka ainoa päivä kuulen miten kiskot kutsuvat minua ja antavat minulle lupauksen jostain paremmasta. Ennen kaikkea ne lupaavat minulle rauhaa.

Katselen kiskoja, joilla seison. Ne kulkevat katkeamattomana jonona edessäni enkä näe niille loppua. Ne vain katoavat jonnekin kaukaisuuteen. Tiedän, että takanani on mutka, en halua kuljettajan näkevän minua kovin aikaisin. Tiedän, ettei junaa pysäytetä äkkiä, mutta en halua, että kuljettaja joutuu tuijottamaan miten juna kiitää minua kohti. Tuijottamaan miten juna, ja samalla kuolema, lähestyvät minua, eikä voi tehdä mitään estääkseen sen.

Hullua, sanot sinä. Ajatella nyt tuollaista, vaikka luultavimmin aiheutan hänelle pitkään jatkuvat painajaiset. Voisin tietysti olla tappamatta itseäni, mutten halua elää. Toisaalta voisin myös tehdä sen muulla tavoin, mutta uskon tämän olevan minun vaihtoehtoni.

Minulla olisi kotona lääkkeitä, ihan tarpeeksi, jotta pääsisin hengestäni. En vain usko siihen. Jokin menisi kuitenkin pieleen, joko en kuitenkaan uskaltaisi tehdä sitä tai sitten ottaisin liikaa lääkkeitä kerralla ja oksentaisin ne ulos ennen kuin ne ehtisivät tappaa minut. Minä taidan olla pelkuri. En pystynyt siihen viimeksikään. Narua saa kaupasta, mutta minä pelkään sitä vaihtoehtoa. Olen kokenut mitä tukehtuminen on, en halua kokea sitä uudelleen. Aina on olemassa teräviä esineitä. Aina on lasia mitä rikkoa, aina saa partateriä, mutta ei minusta ole siihenkään. Minun käsivarteni todistavat sitä, että minä olen yrittänyt, mutten pystynyt. Mutta juna, niitä kulkee joka päivä. Ne kutsuvat minua, ne vievät minut mukanaan.

Minä kuulen junan äänen. Se tulee takaani ja lähestyy. Se kuullostaa ihan kuolemalta, joka on tulossa ja pian nostaa minut käsivarsilleen vieden minut mukanaan. Huokaisen. Siellä se on. Tulossa kohti minua, kohta viemässä minua kohti vapautta. Ääni kasvaa. Voimistuu. Äkkiä huomaan olevani junan valojen loisteessa, hyppään pois raiteilta ja käännyn katsomaan sitä. Ei minusta ollut tekemään tätäkään. Katson kuljettajaa, joka ehti nähdä minut raiteilla seisomassa.

Hän ehti pelästyä, mutta olen varma, että vielä pelästyneempi hän olisi, jos näkisi silmäni. Niistä kai näkee, etten minä pelkää kuolemaa. Että minä kaipaan sitä. Että minä rakastan sitä. Ei se mitään, vaikken onnistunut siinä tänään. Ei se mitään, vaikken pystynyt siihen tänään. Junia kulkee joka päivä.
 
II Kuva oikeudenmukaisesta maailmasta

Käsi kosketti asetta. Hiveli piippua kärjestä alkaen laskeutuen hiljalleen lähemmän kahvaa ja kiertäen lopulta pienet sormet kahvan ympärille. Sormi asettui liipasimelle. Enää millään ei olisi väliä. Hän pyyhkäisi punaiset pitkät hiukset kasvoiltaan ja vilkaisi peiliin. Siinä hän oli, niin todellisena kuin ihminen vain saattaa. Hän, joka oli aina ollut kiltti. Hän, jota olivat jotkut sanoneet liian kiltiksi. Hän oli siinä, tuijotti kuvaansa peilistä, tunsi aseen reittään vasten ja puristi kahvaa rystyset valkoisina. Nyt oli aika mennä. Tehdä tästä kaikesta loppu.

Hän käveli kadulle ja katseli ympärilleen. Kaikkialla näkyi ihmisiä. Missään, koko maailmassa, ei ollut mitään järkeä. Kaikki kulkivat omaa tietään tietämättään, että olivat tulleet loppuunsa. Punatukkainen tyttö nosti aseensa, puristi liipasimesta, kuului pamahdus, sitten kiljahdus. Ihmiset katselivat ihmetyksestä suurin silmin ympärilleen. Kuka voisi kertoa heille mistä oli kyse. Maassa makasi mies, joka teki kuolemaa. Hän oli ollut tavallinen perheenisä. Vaimo, kaksi lasta ja oma koti, kaikki kai muuten hyvin, mutta pari viikkoa sitten hän oli pettänyt vaimoaan. Hän siis ansaitsi rangaistuksista kaikkein kovimman. Hän ansaitsi kuoleman.

"Pam!"
Kuului uusi pamahdus. Maahan kaatui nuori nainen. Veri virtasi asvaltille ja peitti harmauden punaiseen verhoonsa. Naisen vaaleat hiukset hajosivat kehäksi tämän pään ympärille. Nainen näytti kuin enkeliltä kasvoista. Hän ei vain ollut sitä. Hän oli läimäyttänyt lastaan tänä aamuna. Viaton pieni lapsi istui nyt jossain nurkassa, hieroen yhä poskeaan ja miettien mikä hänessä on  vialla. Mitä hän oli tehnyt? Miksi äiti oli lyönyt?

”Pam!”
Pamahdus oli korvia vihlova. Kaikkialla kuului jo huutoa. Vanha mies ei vain huutaisi enää koskaan. Hän oli kaatunut maahan rintaansa pidellen, vaikka tiesi kuolemansa tulleen. Hän veti viimeiset ilman rippeet keuhkoihinsa ja menetti yhteytensä tähän maailmaan. Alkoholiongelmallaan hän oli pilannut niin omansa kuin isot palat läheistensäkin elämää. Kuolema oli siis helpotus.

”Pam!”
Kaikki juoksivat pakokauhun vallassa kadulla. Jokaiselle oli jo valjennut, ettei kukaan heistä olisi turvassa. Pieni lapsi kaatui maahan. Ampujan silmissä välähti katumus. Oli tyttökin paljon pahaa tehnyt. Tänä aamuna heitellyt kivillä pikkulintuja, mutta hän ei ollut vielä pohjimmiltaan paha niin kuin muut tästä joukosta. Hän oli tehnyt pahaa, muttei ollut ymmärtänyt. Hän ei ollut ymmärtänyt, että lintuihinkin sattui niin kuin tyttöön itseensä. Ja loppujen lopuksi pieni tyttö oli vain isänsä väkivallan uhri. Tyttö oli siis erehdys, mutta se ei saanut lopettaa tätä työtä.

”Pam!”
Nuoren pojan silmistä katosi elämä. Hän eli vielä, muttei enää kauaa. Hän oli elänyt vasta 12 vuotta, mutta oli tullut tiensä päähän. Tästä päivästä eteenpäin olisi läheisessä koulussa yksi poika, joka kiusasi kaikkia pienempiään, vähemmän. Ei enää pahoja sanoja. Ei enää turhia lauseita. Ei tuuppimisia, ei lyöntejä. Ei mitään. Toisaalta ei myöskään iloisia jalkapallo-otteluita sunnuntai-iltaisin. Ei ensimmäisiä treffejä joskus tulevaisuudessa. Ei sillä kuitenkaan väliä. Tämä poika ei enää talloisi toisten itsetuntoa.

”Pam!”
Ihmiset juoksivat pakoon punatukkaista petoa. Kuin taiottuna elämä ja sen jokainen virhe nousi elävänä mieleen. Jokainen tiesi tehneensä paljon pahaa. Kukaan heistä ei siis ollut syytön. Keski-ikäinen nainen lyyhistyi juoksevien jalkoihin. Hän ei ollut kiinnittänyt lapseensa huomiota silloin, kun tämä oli sitä kaivannut.

”Pam!”
Nuori tyttö tulitti katujoukkoon tietäen, että vain pienimmät lapset olivat viattomia, syyttömiä. Lopulta hän nosti arpiset käsivartensa taivasta kohden. Ampui taivaalle kuin yrittäen osua itse Jumalaan, joka tämän kaiken salli. Lopulta hän painoi aseen piipun ohimolleen ja veti liipasimesta. Ihmisten pakokauhu lakkasi aivan kuin taikaiskusta. Aivan kuin he olisivat ymmärtäneet selvinneensä tästä tuomioistuimesta. Aurinko tuli esiin pilven takaa. Ihmiset lähtivät kotiin, unohtaen pian tämän kaiken.

”Pam!”
Se kummittelee unissa. Olisitko sinä ollut syytön?
 
III Todellisuus
Pieni tyttö seisoi koulun pihalla. Syrjässä muista ja tuijotti autotietä ja ohi ajavia autoja. Hän oli kesällä täyttänyt 10 vuotta. Mitään synttäreitä ei ollut vietetty, niin kuin ei yleensäkään, synttärithän olivat keskellä kesää ja kaikki lapset kesälomilla jossain. Ei tyttö tosin tiennyt kenen kanssa olisi synttäreitään viettänytkään. Hänhän oli aina yksin, tai ainakin melkein. Elämän iloisten lasten nauru ja leikin äänet kaikuivat pihalla. Se sai tytön tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi. Kaikilla muilla tuntui olevan niin hauskaa. Koulussa oli hauskaa. Koulussa oli ystäviä. Ainakin suurimmalla osalla.

Pieni tervehdys kuului tytön takaa. Tyttö  tervehti takaisin ainutta ystäväänsä. Oli syksyinen päivä, kaikkialla oli harmaata. Tuuli puhalsi ja ryöpytti hiuksia kasvoilla. Yllättäen kaikki ääni tuntui katoavan ja tytöstä tuntui, kuin hän olisi yksin ystävänsä kanssa. Tuntui siltä kuin kaikki muu maailma olisi kadonnut. Oli siis hyvä mahdollisuus päästää ystävä päänsä sisälle, kuulemaan ajatukset ja toiveet. Kertoa tälle kaikki mistä oli haaveillut.

Autot ajoivat ohi. Osa oli punaisia, muttei silti sellaisia, joita tyttö kaipasi. Hän kertoi ystävälleen tarinaa elämästä ja kuolemasta. Ennen kaikkea jälkimmäisen kaipuusta. Hän oli vasta pieni, mutta tiesi mitä kuolema on. Kuolema oli tullut elämän seuralaisena tutuksi. Uskonnon tunneilla oli opetettu elämästä ja kuolemasta. Oli opetettu taivaasta ja helvetistä. Tyttö oli tullut siihen lopputulokseen, että kuolema ei voinut olla elämää pahempaa. Että todellinen helvetti oli täällä, maan päällä, eikä alla.

Hän kertoi ystävälleen halustaan kuolla. Siitä miten halusi löytää auton, samanlaisen kuin isällä oli aikaisemmin ollut. Löytää sellaisen, nähdä sen ajavan kohti ja juosta sen alle. Juosta autotielle ja kuolla tuollaisen auton alle. Näitä ajatuksia oli paljon, ainut ystävä oli vain ainoa, joka sai kuulla niistä.

IV Miksi
Minä katson kuvajaistani peilistä kyyneleisten silmien läpi. Katson sitä, tunnustelen olotilaani. En onnistu kenellekään kertomaan miltä minusta tuntuu. En pysty kenellekään selittämään sitä pahaa oloa, joka sisälläni velloo. On olemassa vain nämä tuhannet kyyneleet, jotka valutan ja joiden kautta voin antaa sanoja siitä miltä minusta tuntuu.

Usein minusta tuntuu siltä, ettei minua oikeastaan edes ole olemassa. On olemassa vain tämä paha oloni, ei muuta. Minä uppoan sen alle, kuolen hiljalleen, eikä kukaan edes huomaa. Minä huudan apua, mutta kukaan ei voi auttaa. Minä näen yksin tätä painajaista ja minä voin pahoin. Haluan oksentaa, mutta en voi oksentaa ulos kiveä sisälläni. Huono olo ei mene pois, se velloo sisälläni ja kohta minä en voi taas edes itkeä.

Kumpa minä edes osaisin kertoa teille kaikille miltä minusta tuntuu. Kumpa osaisin edes muodostaa ne sanat. En vain osaa. En pysty. Kieleni kuolee, ymmärrykseni katoaa. Mistään ei tule mitään.

Kyyneleet peittävät minut alleen. Ne vievät minut hetkeksi pois, mutta eivät auta pitkään. Voin itkea kunnes nukahdan. Se on ainoa keino saada rauha. Paha olo puristaa ympärillä, minä pyydän apua, muttei kukaan voi auttaa minua, minä tiedän sen jo.

Minä toivoisin vain, että joku ymmärtäisi, mutta miten voisi ymmärtää, kun en minä ymmärrä itsekään. En ymmärrä, enkä osaa kertoa mitä minä tunnen. Katson itseäni. Sitä tuskaa, jota kannan sisälläni. Voisiko joku kertoa minulle miksi minä sain tämän elämän? Tämän tuskaisen elämän?

Ja sitten onkin proosakurssin kaavanovellikin arvosteltu ja saatte sen luettavaksenne.

Jälleennäkeminen

Vanha talo seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Maali oli rapissut seinistä ja vain yläkerran ikkunasta hohti himmeä, lepattava valo. Liian ilmeistä, Sakari ajatteli. Hiekka rapisi kengissä miehen astellessa ovelle. Kuistin vanhat lankut antoivat hieman periksi ja natisivat. Koputtamatta hän raotti ovea kuitenkin peläten olevansa väärässä. Mies luikahti raosta eteisen pimeään, jossa ainoa valo oli porras portaalta alakertaan piirtyvä juova. Sakari puristi puuvaarnaa ja vasaraa käsissään. Hänen rystysensä olivat muuttuneet valkeiksi, vaikka mielessään hän olikin varma, ettei täällä olisi etsimäänsä. Hän astui hiljaa ensimmäiselle portaalle ja sitten seuraavalle. Kolmas, neljäs, viides. Se oli kuudes porras, joka narahti. Sakari pysähtyi, puristi silmänsä kiinni ja kirosi hiljaa mielessään.

- Mikä, mikä, mikä se oli? Yläkerrasta kaikui ääni, joka kuulosti siltä kuin joku olisi herätetty. – Aimo, oletko se sinä? Ääni jatkoi. Sakari oli vähällä kääntyä kannoillaan ja hiipiä pois, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan. Toivottavasti Aimo on kissa, Sakari ajatteli.

Vampyyrit olivat kiehtoneet Sakaria aivan pienestä pojasta asti. Alkujaan hän oli ahminut kaikki kirjat, jotka kirjastonhoitaja suinkin oli suostunut hänelle lainaamaan. Myöhemmin, löydettyään netin ihmeellisen maailman, Sakari oli tavannut toisia kaltaisiaan. Hän oli löytänyt päämäärän.  Sakari ei tiennyt mihin tämä uteliaisuus hänet veisi. Että se vielä jonakin päivänä veisi häneltä hengen. Hän oli kytännyt varmaa havaintoa päiväkausia. Tällä kertaa hän saisi sen kiinni ja nimensä Tosi Tekijöiden joukkoon. Hän ei olisi enää metsästäjä, hän olisi tappaja. Sakari tunsi varmuutta, jopa jonkinlaista sisäistä rauhaa hiipiessään kohti saalistaan. Tässä. Tässä se nyt viimein olisi. Hän kohotti vaarnan ja vasaran ja iski uhriaan selkään. Sakari ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan, hän oli harjoitellut tätä sioilla. Vaarna upposi miehen selkään helpommin kuin Sakari olisi ikinä uskonutkaan. Samassa jokin hipaisi Sakarin olkapäätä. Hän käännähti katsomaan ja näki silmät. Nuo kummalliset silmät, jotka saattoivat kuulua vain yhdelle olennolle. Olento upotti hampaansa Sakarin valkoiseen kaulaan.

Sakari oli polvillaan portaissa ja kurkisti oven raosta. Koko talon ainoa valo oli takassa räiskyvä tuli. Takan edessä oli suuri tuoli, jossa istui jokin. Sakari tunsi tulleensa imaistuksi mustavalkoiseen elokuvaan. Voi saatana, että pelottaa. Miten saisin käsien tärinän lakkaamaan? Tätähän mä olen aina odottanut. Siitä vain. Mene. Yllätä. Iske. Tää on iso palvelus. Tän jälkeen maailmassa on yksi niitä vähemmän. Siellä se on. Sinne vaan. Mitä mä teen, kun se on poissa? Mitä ihmettä mä sille ruumiille sitten teet? Siitä ei ollut mitään puhetta missään.

Sakari säntäsi liikkeelle, kohotti vaarnan olkapäänsä yli valmiina iskemään. Sakari kompastui jalkoihinsa, kupsahti suoraan tuolin yli ja kaatoi raskaan istuimen mennessään. Siinä ei istunutkaan ketään. Mihin se meni? Siinä se varmasti oli, Sakari ajatteli ja haki hahmoa katseellaan. Samassa hän tunsi nenässään pistävän hajusteen tuoksun. Se oli kuin partavettä, muttei kuitenkaan aivan. Ennen kaikkea tuoksu oli raa’an tuttu. Missä mä olen tuntenut tämän aikaisemmin?

Baari oli liki tyhjä. Tiskiin nojasi baarimikko vastapäätään mustaan pitkään takkiin sonnustautunut mies. Sakari hymyili. Asiakkaan oli pakko olla meikäläisiä. Aloittelija. Niitä näki joka puolella maailmaa ja samat vermeet niillä oli yllä.

- Iltaa, Sakari sanoi ja tilasi tuopillisen. - Iltaa, Sakari nyökkäsi miehelle vieressään.

- Huomenta, tämä vastasi.

- Lienet samoilla asioilla kuin minä.

- En välitä oluesta, mies sanoi tuijottaen eteensä. Sakari naurahti.

- En minä sitä. Olin vain ihan varma, että ehdin ensimmäisenä. Mistä sinä oikein sait vinkkisi?

- Minä olen ollut täällä pitkään, mies huokaisi. - Hyvin pitkään.

- Paikallisia? Sakari kysyi. Mies nyökkäsi. - Oletko kuullut huhuja?

- Huhuja? Mies vilkaisi Sakaria otsa kurtussa, silmät suurina. Silmissä oli jotain outoa, mutta samassa mies katsoi taas eteensä.

- Vampyyreistä, Sakari kuiskasi. Mies räjähti nauramaan.

Sen on pakko olla se tyyppi sieltä baarista. On pakko olla, Sakari ajatteli. Sen pienen hetken hänen ajatuksensa olivat vielä selviä. Entä se mies Berliinissä? Samanlaiset vaatteet ja sormuskin sillä oli ollut. Muutaman sana vaihdettiin, eikä siinä sitten muuta. Sen hetken yksissä istuttiin, että mä sain oluen juoduksi. Entä se tumma kaveri Mantakon pikkukapakassa? Sillä oli kummat silmät, en mä sitä varmaan muuten muistaiskaan. Entä Peking, Tunisia ja Tukholma? Tukholman tapaus oli ihan samanlainen kuin tää kaveri täällä. Voiko olla? Ei. Voi.

Sakari tunsi kuin kylmän tuulen henkäyksen selässään ja käännähti. Tummiin pukeutunut mies seisoi hänen edessään. Tuijotti sanomatta mitään. Sakari ei saanut irti katsettaan miehen silmistä. Ne olivat täsmälleen samanlaiset kuin Mantakon kaverilla. Kylmät, kuin elottomat, mutta silti täynnä jotain. Viimein Sakari sai riuhtaistua katseensa irti miehen silmistä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Takka ja suuri tuoli olivat olleet hänen mielestään kuin vanhasta vampyyrielokuvasta, mutta nyt hän tajusi tulleensa jonkinlaiselle alttarille. Ikkunan edessä pöydällä seisoi suuri puinen, koristekaiverreltu risti. Ikkunan kummallakin puolella roikkui valkosipuliköynnöksiä, joiden väliin oli punottu suuria valkoisia kukkia. Sakarin silmät laajenivat hänen tajutessaan miehen selän takana suuren peilin, josta Sakari saattoi katsella tätä kaikkea. Myös pahan ruumiillistuman selkää.

- Minä tiesin, että sinä tulet, tumma hahmo sanoi.

- Sinä?

- Kuka muukaan? Hahmo kysyi ja irvisti niin, että terävät, pitkät kulmahampaat näkyivät.

- Mutta, Sakari loi taas pikaisen katseen ympärilleen.

- Krusifiksit, valkosipuli?

- Niin, Sakari nyökytti.

- Ei pidä uskoa kaikkea mitä televisiosta kuulee, mies vilkaisi Sakarin käsiä ja räjähti nauramaan. – Vaarna? Et ole tosissasi?

Kaikki varmuus ja uhma olivat yllättäen poissa. Sakari tunsi kylmän hien valuvan pitkin niskaansa ja selkäänsä. Hän tunsi menettäneensä kaiken. Loppu olisi tässä ja nyt. Sakarin kädet hamusivat pulloa povitaskusta.

- Mitä? Vihkivettäkö? Vampyyri nauroi. – Etkö sinä jo tajunnut, että kaikki sinun tietosi ovat yhtä tyhjän kanssa? Samassa hän haistoi nenässään alkoholin pistävän lemun. Nyt jos koskaan Sakari tunsi tarvitsevansa ryypyn. – Ei, hän huusi ja syöksyi kohti Sakaria. Sakari kohotti pullon huulilleen ja tyhjensi sisällön parilla kulauksella kurkkuunsa. – Ei, ei, ei! Vampyyri huusi. Hän tuntui kuin hulmahtavan Sakarin lävitse. Kuului särkyvän lasin helinää, kun mies, tai oikeammin jokin lepakon olomuotoon muuttunut hahmo levitti siipensä ja syöksyi ruudun läpi yöhön. Sakari kuuli vielä hiljaisen mutinan: - Pidä saastainen veresi kurja. Sakari tuijotti kaikkoavaa hahmoa vapisten. 

Tein gerbiilikuvakirjalle oman sivun tuohon sivupalkkiin. Tarkoitus oli alunperin, että olisin laittanut tietokirjoittamisen kurssin esseenkin omaksi sivukseen tänne vuotikseen, mutta koska teksti ei syystä tai toisesta ottanut mahtuakseen vuotiksen mittasuhteisiin, niin oli pakko lykätä teksti tänne. Sieltä saa käydä lukemassa ketä kiinnostaa - jos jaksaa. Se nimittäin on melkoisen pitkä juttu.

Kävin illalla hakemassa printtiin paperia ja olen pitkin iltaa ottanut "koevedoksia" gerbiilikuvakirjasta. Se on ollut jotenkin totaalisen kummallinen fiilis. Vaikka tuo kirja ei olekaan tulossa varsinaisesti mihinkään julkisesti myyntiin, niin se on silti askeleen lähempänä sitä "oikeaa kirjaa". Tämä tarkoittaa kuitenkin oikeasti sitä, että ensi kuussa pitelen käsissäni kirjaa, joka on täynnä ottamiani valokuvia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tämän jälkeen tämä omakustanteen mahdollisuus on testattu ja sitten jäädään ihmettelemään kumpi ehtii ensin. Kustantajan painama tietokirja vaiko omakustanneproosa. X sanoi, että tuolla proosallakin olisi kaikki mahdollisuudet mennä kustantajalla läpi, mutta minä olen päättänyt puskea sen markkinoille omakustanteena ihan aikataulullisista syistä.

Nyt pitäisi sitten päättää minkälainen määrä tuota gerbiilikuvakirjaa tilataan. Yhdessä vaiheessa sitä kohtaan oli jo kiinnostusta useammallakin, mutta minä taidan nyt tilata sitä oikeasti sellaisen kokeilusatsin. Ei sitten harmita, jos ei olekaan sellainen kuin ajattelin.

Tänään tuli sitten ihmeteltyä ja naureskeltua noita hakusanoja, joilla blogiini on tultu. Eritoten minua kiinnostaisi kyllä tietää, että kuka ja miksi on tullut blogiin noilla sanoilla "hei hei mari". Muita tänään haettuja sanoja olivat: "bdi testi", "hyvä lääke ahdistukseen", "gerbiilin silmätulehdus", "gerbiilin ulkoloiset" ja "miten enne vanhaan pärjäisi ilman valoa" (mistähän jutusta tää löytyi?). Kappas, google tosiaan noilla hakusanoilla antaa ensimmäiseksi hakutulokseksi minun blogini. Maailma on ihmeellinen paikka. Sanat vaan ovat useammasta eri kirjoituksesta, eikä todellakaan lausekokonaisuutena.

Tänään blogiini on tultu 19 eri linkin kautta eri sivustoilta, blogeista jne. Koitan taas parhaani mukaan käydä vastavierailuilla ehtiessäni. Bloggaus on kyllä hauska maailma. On ollut kiva tutustua moniin ihmisiin tätä kautta.

Leevi on ollut meillä nyt viikon. Tuntuu ihan kummalliselta ajatella, että aika on mennyt näin nopeasti. Toisaalta, kun ajattelee, että vielä on jäljellä 8 päivää, jotka kaupungilla on velvollisuus tuota pitää tallessa, se tuntuu pitkältä ajalta. Pikkuhiljaa Leevin kiinnostus ulkoilmaan alkaa herätä. Alan pahoin pelätä, että pystymmekö pitämään Leeviä sisällä. Taidan käydä tänään hakemassa kisulaiselle valjaat. Jos se tyytyisi siihen. Tänään Leevi onnistui pujahtamaan pihalle minulta, ihan sillä että seisoi ulko-ovella kytiksellä ja siitä sitten pujahti ulos, kun ovi avattiin. Tiedän, etteivät lapset kuitenkaan osaa sitä sillä tavalla varoa ja toisaalta oikeasti unohtelevatkin ovea auki.

Olin koko ajan ajatellut, että pidän sijoitusajan Leeviä 100% sisäkissana ja sitten, kun 15 vrk on kulunut käyn ostamassa sille valjaat. Sitten, kun Leevi on leikkautettu mietitään uudemman kerran tätä ulkoiluasiaa, että miten ihmeessä se ratkotaan.

Ari jäi tänään kipeänä kotiin, joten minulla on ollut hyvä mahdollisuus kirjoittaa uudestaan kaavanovelliani. Näillä näkymin saatte lukea lisää vamppyyri juttuja :). Vähän tylsä ratkaisu, mutta jotain sitä piti keksiä.

Mutta nyt Melli odottaa, että saatan hänet A&A:n luo kyläilemään.

Tehtävänä oli siis kirjoittaa sama kohtaus kahden eri henkilön näkökulmasta.

Saavuin perille alkuillasta. Oli vielä aivan liian aikaista käydä töihin. Sydämen jyskytys tuntui ylempänä kuin olisi pitänyt. Olin odottanut tätä hetkeä pitkään. Koko ikäni. Olin kiertänyt maita ja mantuja, valmistautunut kohtaamiseen maailman parhaiden opissa. Kuitenkin koko ajan oli kaihertanut epätietoisuus, olinko oikeassa. Olin ollut lähtökuopissa. Lentänyt satoja kilometrejä, kun maailmalta huhuttiin havainnoista. Koskaan en kohdannut sitä ja nyt sen kerrottiin olevan meillä Suomessa.

                      Lähteeni piti havaintoa varmana. Tämä ei kuulemma ollut ensimmäinen kerta. Säännöllisin väliajoin tästä pienestä kylästä kuului uutisia veriteoista ja katoamisista. Ihmisen mieli on mikä se on ja jutut pahuudesta lähtivät liikkeelle saman tien. Joku kertoi nähneensä yön pimeydessä hahmon, joka liikkui lipuen, liki lentäen. Mielikuvitusta sanon minä. Verta oli vuodatettu taas.

                      Baari oli liki tyhjä. Jostain nurkkapöydästä kuului puheensorinaa. Tiskiin nojasi haukotellen baarimikko vastapäätään mustaan vanhanaikaiseen takkiin sonnustautunut mies. Hymyilin. Asiakkaan oli pakko olla meikäläisiä. Aloittelija. Niitä näki joka puolella maailmaa ja samat vermeet oli yllä.

                      - Iltaa, sanoin ja tilasin tuopillisen. Baarimikko katseli minua alta kulmien ja hymyili sanomatta mitään. - Iltaa, nyökkäsin miehelle vieressäni.

- Huomenta, tämä vastasi, muttei edes vilkaissut minuun. Vastaus oli kuin sinetti epäilyksilleni. Minunkin päiväni oli vasta alussa.

- Lienet samoilla asioilla kuin minä, sanoin.

- En välitä oluesta, mies sanoi tuijottaen eteensä. Naurahdin.

- En minä sitä. Olin vain ihan varma, että ehdin ensimmäisenä. Mistä sinä oikein sait vinkkisi?

- Minä olen ollut täällä pitkään, mies huokaisi. - Hyvin pitkään.

- Paikallisia? kysyin. Mies nyökkäsi.

                      Jaa. Paikallinen kylähullu. Loin katseeni mieheen päästä varpaisiin. Takin liepeiden alta pilkottivat yöntummat pitkävartiset nahkasaappaat. Vasemman käden etusormessa oli suuri sormus. Sekin oli maailmalta tuttu. Liekkö kyse oikeasti sattumasta, vai halusiko mies vain hämätä minua?

                      - Oletko kuullut huhuja? kysyin varovaisesti.

- Huhuja? Mies vilkaisi minuun otsa kurtussa, silmät suurina. Silmissä oli jotain outoa, mutta samassa mies katsoi taas eteensä.

- Vampyyreistä, kuiskasin. Mies räjähti nauramaan.

- Vampyyreistä? Mies sai jotenkuten pukahdettua. - Vampyyreistä? Mies toisti ja nauroi yhä. - Olen minä huhuja kuullut. Niitä kuulee jatkuvasti. Aina tulee sinun kaltaisiasi onnettomia uskovia, jotka luulevat voivansa löytää satujen paholaisen. Nojasin kämmeniini ja laskin hitaasti kymmeneen. En vieläkään osannut noudattaa ykkössääntöä. Pitää päätäni kiinni. Höräisin kaljat kurkkuuni yhdellä kulauksella ja nousin ylös huikaten kiitoksen baarimikolle ennen kuin marssin ulos.

Näkökulmaharjoituksia osa 2

Baarin hämärässä oli hyvä olla. Tiesin ulkonakin pimentyvän hiljalleen, mutta ei vielä tarpeeksi. Vähän nälkä, mutta ei pakottava. Ehkä palkitsisin itseni huomenna tai kenties vasta ylihuomenna. Sen paremmaltahan se maistui, mitä pidempään malttoi kieltäytyä. Herkut oli jo valmiiksi valittuina. Ovi naksahti ja kolahti hetkeä myöhemmin kiinni. Pitkä mies harppoi vierelleni.

                      - Iltaa, tulija tilasi oluen ja istuutui. - Iltaa, hän sanoi minulle.

- Huomenta, mutisin takaisin ja virnistin. Se oli kuin kevyt vitsi, mutta minulle totuus. Minun ei tarvinnut vilkaistakaan tulijaa tietääkseni mikä hän oli miehiään. Jollain tapaa sen vaistosi. Hän oli Susi. Olin koko ajan tiennyt jonkun hänen kaltaisensa hölmön olevan taas tulossa. Aina ensimmäisenä saapui yksinäinen Susi, jolla ei tuntunut olevan käsitystä mistään. Seuraavalla viikolla näitä saapui lauma ja silloin piti olla jo tarkempi. Joukossa saattoi olla jo joku tekijäkin. Harvemmin kyllä. Nykyinen pullamössösukupolvi luuli itsestään liikoja. Yhdelläkään, tai edes isommalla joukolla, ei ollut mitään mahdollisuuksia tässä ottelussa.

                      - Lienet samoilla asioilla kuin minä, Susi sanoi.

- En välitä oluesta, vastasin. Tuopin sisällöstä ei voinut erehtyä. Inhosin sen pistävää tuoksua.

- En minä sitä. Olin vain ihan varma, että ehdin ensimmäisenä. Mistä sinä oikein sait vinkkisi?

Vinkkini. Nämä osaavat huvittaa joka kerta, ajattelin.

- Minä olen ollut täällä pitkään, hyvin pitkään, vastasin.

- Paikallisia? Susi kysyi. Minä nyökkäsin. - Oletko kuullut huhuja? Susi sanoi hiljaa ja nojasi minuun päin. Käänsin katseeni häneen.

- Huhuja? Yritin kuulostaa, näyttää ja vaikka vielä haistakin mahdollisimman yllättyneeltä. Suden katse tarttui silmiini ja minä käänsin pääni pois. Ihmisillä on sanonta. Miten se nyt meni? Silmät ovat peili. Minkä peili? Sieluttomuuden. Naurahdin. Pitää muistaa olla varovaisempi, vaikka tämä tolvana nyt ei tajua mitään.

                      - Vampyyreistä, Susi kuiskasi hiljaa. Minulta pääsi nauru. Se ei ollut enää pientä naurahtelua vaan tukehduttavaa rämäkkää.

- Vampyyreistä? Toistin Suden perässä. - Vampyyreistä? Sanoin yhä uudelleen naurun lomasta. Vampyyreistä. Vampyyreistä. Mitä ihmettä sinä poika parka luulet vampyyreistä tietäväsi? Kuinkahan monta olet matkoillasi tavannut, tunnistamatta yhtäkään? Mikä ihme sinut on aina säästänyt? No maistuu se ruoka tänäänkin. Ehkäpä minulla käy tuuri ja saan vaihtelua pöytään. Vierasta verta. - Olen minä huhuja kuullut. Niitä kuulee jatkuvasti. Aina tulee sinun kaltaisiasi onnettomia uskovia, jotka luulevat voivansa löytää satujen paholaisen. Sanoin ja nauroin. Susi laski pään kämmeniinsä hetkeksi, nojautui taakse päin ja höräisi tuopin kerralla tyhjäksi. Voi miten toivoinkaan, ettei hän olisi tehnyt sitä. Pelkkä ajatus toi oluen maun suuhuni. Minua puistatti. Taidan sittenkin pysyä suunnitelmassa. Jääköön Susi jollekin nälkäisemmälle jossain. 

Taas kurssitöitä jaossa. Tällä kertaa harjoittelun alla ajan hidastaminen tekstissä.

- Äiti kyseli vielä tultaisiinko me jouluksi niille, Laura sanoi ja katsoi miestään, joka luki lehteä keittiön pöydän ääressä.

- Aha, Jukka hymähti.

- Sanoin, että ollaan oikeasti aateltu olla kotona tää joulu, Laura jatkoi. Jukka nyökytti.

- Minusta olisi kiva vaan olla kaikessa rauhassa tyttöjen kanssa.

- Juu, niin olisi, Jukka sanoi ja nosti katseensa ikkunaan. Pakkaslumen hituset leijailivat hiljalleen taivaalta. - Tulis jo kesä ja loppuisi tää pimeys, Jukka pukahti.

- Päästäis taas Ruotsiin ja Skanssenille, Laura huokasi ja hymyili.

- Sinä ja sinun Skanssen. Joka kesä Skanssen, Jukka naurahti pienesti. Sen hetken olo helpotti. Hän katseli vaimoaan ja ihasteli miten vahvan naisen oli nainut. Laura oli varreltaan lyhyt ja keijukaisen hauras. Joku olisi voinut erehtyä luulemaan naista heikoksi, mutta ei, ei Laura heikko ollut. Nainen oli tukipilari, johon koko koti perustui. Jukka huokaisi hiljaa. Kiitos Lauran hän jaksoi luottaa tulevaisuuteen. Aina pärjättäisiin, selvittäisin. Vaikka joskus tuntuisi vaikealta, kaikki järjestyisi Varmasti, olihan hänellä Laura.

Lauran silmät loistivat tämän nostellessa ostoksia kassista pöydälle. Jukka tiesi naisen mielen tulleen jo kesään ja käyskentelevän Skanssenin puistossa. Lauralla oli yllä vartalonmyötäinen kirkkaan sininen paita ja tummansininen hame. Paidan Jukka oli ostanut tälle syntymäpäivälahjaksi pari kuukautta sitten. Se korosti naisen hentoa ruumista. Tuota hametta mies rakasti. Se sai naisen näyttämään ylhäiseltä olemalla kuitenkin melko arkinen. Mies sulki silmänsä päällimmäisenä tunteenaan rakkaus. Pakahduttava, kaiken alleen peittävä rakkaus. Jos se olisikin koska tahansa ollut hyvä, nyt se oli parempi. Jukka oli ollut viime päivät sekaisin tunteesta, jota ei käsittänyt. Aamulla ei tahtonut päästä sängystä, töissä mistään ei tullut mitään, illat olivat vain yhtä ja samaa tyhjyyttä. Työkaverikin oli jo huomannut ja kehottanut menemään lääkärille. Mitä hän lääkärillä? Ei kai talviväsymykseen ollut lääkkeitä?

Laura katseli piirroksia, jotka oli kiinnitetty sekalaisilla magneeteilla jääkaapin oveen. Siinä oli tyttöjen vaihtuvan taidenäyttelyn paikka. Koskaan ei voinut tietää mitä siitä löysi. Nyt piirroksiin oli päässyt mökki järven rannalla, hassun hauska pelle, ruskea poni, jolla oli pitkä harja ja harmaa otus, jolla oli pitkän pitkä raidallinen häntä. Laura nauroi ja osoitti sormella kuvaa. Se oli uusin. Hän ei muistanut nähneensä sitä aikaisemmin.

- Kissamaki, Jukka sanoi hymyillen ja nyökytti päätään.

Kirjoituskurssin fobiatehtävä, jossa piti kirjoittaa edellisen tehtävän henkilöstä, jolla on jokin fobia.

Mää en sano sitä

Mies ja nainen seisoivat auton vieressä ja katselivat kesäistä pihamaata. Keltaisen puutalon seinustoilla kukkivat sireenipensaat ja kuistilla rönsyilivät erilaiset köynnökset. Nainen puristi miestä lujaa kädestä.

- Mää en voi tulla, Hilkka sanoi ja tuijotti tiukasti miestä. Sydän hakkasi ja nainen puristi silmänsä kiinni. Hän hieroi kämmenillään kasvojaan, jotka olivat kostuneet hiestä ja kyynelistä.

- Mää luulin, et sää tajusit. Pekka katsoi naista ja haroi hiuksiaan.

- Mennään nyt vaan. Voidaan olla sisällä, Pekka yritti rohkaista.

- Mut mää en voi. Mennään pois, Hilkka pudisteli päätään huultaan purren.

- Tää on älytöntä, Pekka tuhahti. Hilkka nosti katseensa mieheen. Älytöntä. Älytöntä se sanoo. Älytöntä. Maailma on älyttömyyksiä täynnä. Hulluutta riittää ja pelkoja. Tuulikammo on hullua, nuppineula- ja variskammo hullua, mut tää. Tää on totisint totta. Ja määku luulin.

- Älytöntä?

- Anteeksi.

- Mää luulin, et sää ymmärsit. Sää, Hilkka pudisteli päätään uudelleen ja kiersi auton toiselle puolelle. Hän avasi oven ja istui. Oven pamahdus rauhoitti. Se sulki ulkopuolelle niin paljon. Pistä ne pois! Pistä ne pois! Hilkka ei pystynyt sulkemaan pois huutoa päässään ja ensitreffien muistoa.

Pekka jupisi hiljaa itsekseen älyttömyyksistä ja istuutui kuljettajan puolelle autoon. Mies katsoi naista ja vetosi, etteivät he voisi siihenkään jäädä. Nainen pudisteli päätään, hänen kurkkuaan kuristi yhä. Nainen kysyi eivätkö he voisi kohdata jossain muualla. Mies sanoi tämän olevan tärkeää äidilleen. Hilkka kysyi oliko äiti tärkeämpi kuin hän. Pekka ei sanonut mitään.

- Mää luulin, että sää ymmärsit, Hilkka toisti. – Sää, joka et ees jäykkäkouristusrokotetta saa ajantasalle.

- Se on eri asia, Pekka tuhahti.

- Eri asia, eri asia. Mite se on eri asia? Hilkka penäsi.

- Minä luulin, että sinä pelkäät ötököitä.

- Ötököitä. Koska mää nii oon sanonu?

- Et ole sanonut, mutta et ole sanonut mitään muutakaan.

- Kyl sää silti tiijät, Hilkan silmiin nousi taas kyyneleet. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja käänsi katseensa pois.

- Sano se. Kerro mitä sinä pelkäät? Äitiäkö? Hilkka naurahti, mutta samassa ahdistus tarttui kuristavalla otteella kurkusta.

- Mää en sano sitä.

Lisää kurssitehtäviä. Nyt kurssiarvostelun jälkeen nämä voikin nakata tänne.

Pelästyiksää?

- Nyt on vähän ruuhkaa, voi joutua odottamaan, Hilkka sanoi ja laski katseensa pöydällä edessään oleviin papereihin. Vaalea otsatukka valahti silmille. Vanhempi nainen vastaanottopöydän toisella puolella katsoi Hilkkaa hetken kuin aikoen sanoa jotain. Hilkka Harmanen luki rintapielessä roikkuvassa nimilaatassa. Vanhempi nainen pudisteli päätään hivenen, huokaisi ja kääntyi pois.

Hilkka nosti paperin pinoon monitorin viereen ja tuijotti eteensä. Mitehän lapsetkin tähä suhtautuu? Osaako ne olla oikeasti ollenkaa? Niikuin ihmiset? Isot ihmiset? Ohan ne jo isoja herran jestas sentään. Pitäis tuon ikäisten jo osata. Mutta silti. Hilkka vilkaisi kelloaan ja siirsi ajatuksissaan paperin takaisin eteensä. Pöydän ohi kulki ihmisiä, mutta Hilkka ei nostanut katsettaan. Loppuis ny jo vuoro. Ei tulis enää ketään. Kohta pääsis kotiin. Kai se pakko on tänään hoitaa.

Terveyskeskuspäivystyksen ovi avautui. Helmikuinen viima puuskahti sisälle. No niinpä tietysti. Totta kai. Se siitä. Sisälle astui nuori nainen käsivarsillaan pieni vauva, joka hymyili leveästi ja täytti lapsen jokeltavalla äänellään koko aulan. No niin, no niin. Tämähän tästä ruuhkasta puuttuiki. On se hyvä, et Mira ja Toni on jo niin isoi. On jääny taakse tuo aika, kun kaikki oli niin pelottavaa. Vaikka eihä niist peloist koskaan eroon pääse, mutta ei ainakaan tarvi hätäil joka yskäsyä. Mul on nälkä. Lapset on isoi, tajuaaha ne jo asioit. Tajuaa, etten määkään haluu yksin ol.

Nuori nainen tuli vastaanottotiskille. Hilkka nosti hitaasti katseensa. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Miks sää et voinu tulla puoli tuntia myöhemmi?

- Niin? Hilkka sanoi. Nainen tuijotti häntä ja kaiveli taskujaan. Lopulta hän löysi etsimänsä ja ojensi kela-korttin pöydän yli.

- Mää, mää löysin pojan päiväunilta ihan sinisenä. Tai oikeastaan, kai, valkoisena. Se ei hengittänyt, nainen, äiti, sanoi ja hymyili kasvot kireinä.

- Mitä sitten tapahtui? Hilkka otti kela-kortin ja näppäili sosiaaliturvatunnuksen koneeseen. Miksi tän piti tul just ny. Olis saanu Saara hoitaa. Se on nii nuori. Omatki muksut nii pienii. Jaksaa ja ymmärtää. Mää tahon, et tää viikko loppuu jo. Mää tahon Pekan kans syömään.

Nuori nainen puhui. Sanat puuroutuivat Hilkan korvissa. Päähänki sattuu. Pitää ottaa jotai enne vapaal lähtöö. Hilkka nosti katseensa monitorista ja katsoi naista.

- Jaa. Pelästyiksää? Hilkka kysyi ajatuksissaan.

Nainen nyökkäsi ja naurahti.

- Juu. Kyllä mää pelästyin.

Sitten seuraa edellisen harjoituksen mummoa uudelleen käsittelevä dialogiharjoitus otsikolla Naimisiin.

Naimisiin

(Vanha mies ja nainen seisovat juhlahuoneen syrjässä häissä. Toisella puolella näkyy morsian seisoskelemassa, odottamassa jotain)

Nainen:

Mik ihmee juttu tää oikei on, et tänne piti tul syömää ja juomaa jo enne vihkimist. Onkos nää sellaiset häät, jois ei alttaril pääst kui kunno humppelis?

MIES:

Eivät kuulemma saaneet kirkkoa aikaisemmin ja halusivat aloittaa aikaisemmin.

NAINEN:

Aikaisemmi ja aikaisemmi. Mikä kiiru täs kellää on? Muut kui naimisii? Miksikäs ne häät tääl piti pittää? Meiän kylän kirkko olis varmaa ollu vapaan kaiken päivää.

MIES:

On kuulemma Tuulin kaste ja konfirmaatiokirkko.

NAINEN:

Ja miks niien piti ylipäätää naimisii men?

MIES:

Jos ne vaikka tykkää toisistaan?

Nainen:

Vanha ukko ja akkaha ne jo on, joutaisivat elämää susiparin lopun elämääns. Ei ne ny ainakaa lapsii tähä maailmaa pukkaa, jot sen vuoks pitäis papin aamen saaja.

Mies:

Tiesitkös, että susilauma hoitaa yhdessä pennut? Siinä on mummot ja tätit ja kummit ja kaimat yhessä huolehtimassa? Eihän mekään olla naimisissa, vaikka yhessä on oltu monta kymmentä vuotta.

Nainen:

No nii, nii. Se täst ny viel puuttuis, et tälläset melkei hauas olevat vanhukset rupeis vihkiasioil pelleilemää, joha sil naurais naapurin koiratki ja päästäis varmaan lehtee kummajaispalstal, ku niin hölmöi oltais. Ei tää ole se Urho, jonk minä kasvatin. Toist se ol enne vanhaa, ei sitä silloi erottu ja menty uusii naimisii, peräkammarin pojat pysy peräkammarin poikina ja oikein leskiä opastettii, et älköö vaan menkö uusiin naimisiin. Se tekee lopun leskeneläkkeest ku naps vaa ja siin meni ihmiselt oma tahto. Jatkos sit ollaa just vaa nii kui se rahan taloon kantava tahtoo?

Mies:

Kumpis se Urho nyt on eronnut vai leski?

Nainen:

Älä sinä viitti. Kyl sinä tiiät mitä minä tarkoitan. Minä en voi sil mittää. En voi en voi en voi. En voi vaik kuink tahtoisin. En vaan voi hyväksyy tämmöist liittoo, jos ny ei ole mitää järkee. Mist sitä oikeast tietää mikä hullu tuo Tuuliki on, ku ukkons on jättäny? Mist sit tietää, vaik jättää pia Urhonki? Jättää ja vie kaike. Kaike mitä Urho on koval työl elämässää kokoon raapinu. Hyväksikäyttäjä ja siivel eläjä tuon tuommose taiteilijan on oltava? Ollaankos me edes koskaa nähty mitä se oikeesti tekkee? Taietta, taietta, nii ympäripyöreetä kui huone, jost ei löyä nurkkaa. Tekeekö se oikeast mittää?

Mies:

Ootkos koskaan kysynyt?

Nainen:

Ny se vie minult Urhon ja sit se heittää sen menemää, ku ei siit enää mitää hyöy. Sit menee Urholt loppuki elämä metsään. Metsään mennee, ku ei Urhol ole muut kui äiti ja tuommone Tuuli. Ei oo koht varmaa enää äitiikää huolt pitämäs ja mite se poika sitte pärjää? Kyllähä sinäki tiijät miten kovast suomalaine mies on taipuva masennuksee. Tuuli sen lopult tuhoo.

Mies:

Tai antaa Urholle sen, mitä Urho on ainakin 40 vuotta kaivannut.

Nainen:

Eihä sil enää ole mitää annettavaa. Ei ne lapsii enää voi saaja. Sitähä se Urho on aina kaivannu, sitähä se ihminen tarttee. Lapsii, jotka on ain läsnä. Ain olemas. Ain. Ihan sua ittees varte. Ne tukee ja hoivaa, sillo ku ite et enää jaksa et pysty. Sit se Urho olis tarvinnu. Ja kivaha se olis minulleki ollu, mummoks tulla. Kyl se ain nii korpes, ku naapurin mammat esitteli ties kui monennen lapsenlapsenlapsen kuvii ja niien naamast näki mite kovast ne sääli, ku ei minul oo kui tuo Urho. Mut Urho on sentää ollu minu, minu, ei kenekää muun. Se on ollu minu ja nyt siit tulee Tuulin Urho.

Mies:

Poika tarvitsee äitin. Mullakin on sydämessä iso paikka ihan vaan äitille, vaikka se on ollut tuolla taivaan isän tykönä jo 30 vuotta. Mutta kyllä sää sinne silti mahut.

Nainen:

Mitä ne naapuritki ajattelee, ku tuommone vanha ukko ja akka pistää vihkijuhlat pystyy ja juhlii kui parikymppiset kakarat?

Mies:

Miksi me muuten ollaan yhessä, kun ei lapsia kerran olla koskaan voitu saaja?

Nainen:

No on se ny vähä eri asia. Minul ny sentää on ollu mies, enkä minä sitä valinnu, et se pois läks. Eikä se olis itekää lähteny, mut minkäs sil tekkee, ku taivaan isä käskee menemää. On ollu mies ja on tullu poika. Oon eläny yksin ja kasvattanu lapsen yksi. Kyl minä oon ansainnu, et ees näin vanhan saa ol jonku lähel. Mihi minä joutuisinkaa yksi, ku Urhoki ny menee?

Mies:

En määkään halua yksin olla. Enkä ole sitä valinnut.

Nainen:

Mut en minä vaan tätä voi hyväksyy. Tuol se Tuuli seisoo nii raikkaa ja reippaa oloisen. Kyl minu on vaa tehtävä se mikä minu on tehtävä. Minu on sanottava, etten minä hyväksy tällaist. En hyväksy, en. En hyväksy taiteilijaa, en siipeilijää. En vanhan ukon ja akan naimapuuhia. En voi vaa kattoo vierest, ku se vie minu Urhon. Ny se on tehtävä, ny minu on mentävä ja sanottava tuol Tuulil mitä minä aattelen. Viel minä voin sen tehä. Viel voin estää tän kaiken. Ny minä menen.

Pieni tyttö:

MUMMI!

(salin toisessa reunassa näkyy pieni tyttö, rimpsujuhlamekossa, letit päässä. Tyttö vilkuttaa kovasti)

Nainen:

Voikun tuo Saramaria on ain nii ihana. Silloiki ku se isäns kans meill kävi. Isäns nii kovi harmittel, ku oma mummons ei oikei pienii lapsii enää jaksa. Voi kuink minä kyl jaksasiin, jos vaan olis mitä jaksaa.

(Mies ja nainen vilkuttavat tytölle takaisin)

Mies:

Ethän sää edes kuullut miksi se sua sanoi. Et kuulisi, et näkisi, vaikka totuus silmille tiputettaisiin. 

Nainen:

On se kyll hyvä poika se Pekkaki. Et on se Tuuli osannu muutki tehä ku taietta, ku on osannu nii hienon pojan kasvattaa. Ja sil on sitte tuommoine ihana pieni tyttö kui nukke. Muistaks mite kovast se nauro, ku oltii yhes puistos. Siel se kiikku, kiikku nii, et minua hirvitti ja nauro, nauro vaan.

Mies:

Eihän me mitään tajuta silloin kun pitäis. Enhän määkään tajunnut mitään ennen kuin oli liian myöhästä. Pitäisi tajuta. Pitäisi osata.

Nainen:

Tuuli on kyl kumma otus. Taiteilija, jol on lapsia ja lapsenlapsia jo vaik kuink mont. Ei ole meilkää koskaa ollu sellast elämää kui sen jälkee, ku Urho uskals Tuulin kotii tuua. Jatkuvastha niist joku on kyläs ollu.

Mies:

Ei saisi päästää tilaisuutta ohi. Ei, vaikka olisi kuinka vanha. Pitäisi.

Nainen:

Mut mis se Urho ny on? Siel sen vaimo oottaa ny yksinää. Ootko sinä nähny Urhoo? Tuuliha tääl on koko aja ollu. Ollu ja höösänny tyttäriens vanavedes. Tehny ja huolehtinu. Eikö se kello ole jo kymment yli? Mis on minu poika?

Mies:

Jos hän on vaan myöhässä?

Nainen:

Kotii voijaa tul myöhäs, päivälliselt voijaa ol myöhäs, vaik synttärijuhlist voijaa ol myöhäs mut kissa vieköö häist ja hautajaisit ei sovi myöhästyy.

Mies:

Ainakaan, jos on omat hautajaiset?

Nainen:

Mis se ny on? Mis se viipyy? Eiks toi Tuuliki ala jo ol huolissaa. Luulee viel, et Urho on sen alttaril hylän. Millaise pojan minä oikeen olisinkaa kasvattanu, jos se semmosii tekis. Mitä Tuulin lapsetki oikei ajattelee? Ja millasena ihmisenä se oikee minua pitää, jos poika ei tulekaan vihil?

Mies:

Jos sormuksen haku jäi viime tippaan?

Nainen:

Ei. Ei voi ol. Ei. Ei voi. Ne ost sormuksen jo viime kesän. Urho siit yhten hetken hiljaa mainits. Minä kyl sanoin sil, et älä mies hullui puhu. Ei tuommosie vanhoje kuulu enää vihil men. Mis se oikein kupeksii? Eiks se tajuu, et tää on sen elämän tärkein päivä? Urho on ain näyttäny nii komialt puku pääl muijen häis. Ny minä tahon nähä sen omissaan. Se on tietty ain ollu sellane, et se jännittää kamalast ja kaikkee. Kouluaikaan se teeskentel ain vattavaivoi, ku olis pitäny laulaa äitienpäivän, nuoren poikan se ei uskaltan suutaa avat, jos tyttösii oli lähel, työpaikkahaastattelut on sille ollu ain elämän ja kuoleman kysymyksii.

Mies:

Jos autoon on tullut vika?

Nainen:

Se täst ny viel puuttus. Olis jumalaki tätä liittoa vastaa. Mitä minäki olen sil sanonu? Ent jos se onki kuunnellu ja tuuminu, et kunniottaa vanhan äitins tahtoo?

Mies:

Mää olin kerran häissä, joissa morsiamen ja sulhasen autosta puhkesi rengas matkalla kirkkoon, eikä se tainnut Jumalan vastalause olla.

Nainen:

Ehkä se voiski jättää naimatta, jos äitins sitä tahtoo, mut ei se kyl koskaa sitä minul anteeks antas. Minä olisin sil iha kuollu, kuollu samantie. Ei se tahtos minuu enää nähä. Äitii, joka pilas sen elämän.

Mies:

Yhä ne on yhessä. Yhessä kai kunnes kuolema erottaa. Eikös se ole avioliiton tarkoitus?

Nainen:

Tulis ny. Pakko sen on tul. Ei minu Urho voi tällee tehä. Ei tällee hylätä vaimoaan. Noi Tuulin tyttäret, Paula ja Pirjo ja mikä sen kolmannen nimi ny ol? Mite minä en sitä muist? Minä. Minuunha ei tementia-piru pysty. Minä kuolen ensi. Tyttäret on kauniit kui missit joka tapaukses ja kaikil tuntuu oleva nii lämmi syrän. Nii nätist ne on sulleki puhunu, vaikket oo mitää sukua. Vois melkei kuvitel, et ne olis omii pojantyttärii.

Mies:

Pia. Ollaankos me yhessä, kunnes kuolema erottaa?

Nainen:

Minä taijan käyä kysymäs Tuulilt, et tietääks se mitää Urhost, mis se Urho on. Vois samal käyvä vähä halimas tuota pikku prisessaa. Sen kutrit on kui kähärää viljaa.

Mies:

Joskus ei vaan pääse palaamaan, vaikka kuinka haluaisi. Pitää pyytää, kun sen aika on.

Nainen:

Pekkaki on nii komia tuos puvussaa. Kyl senki vaimon kelpaa tuommose vierel kulkee. Seki on nii mukava ollt ain. Ovat kui mikäki kuningatar perhe. Kyl häät on ain nii ihanii. Siin sit lyyään yhtee kaks ihmist ja niijen koko elämät. Pääsenköhä minä koskaa enää häit kattomaan?

Mies:

Löysin esseetä kehitellessäni viime syksyisiä draamakurssin harjoitustöitä. Ajattelin, että voisin heittää ne nyt samantien tänne. Tässä, olkaa hyvä. Monologi nimellä Mammanpoika

Mammanpoika

Martti Sakari Varjo,

syntyi 20.elokuuta 1943

kuoli 2. syyskuuta 2008

Heittäkää varovasti arkulle multaa,

siellä on ukki, siellä on kultaa

Kauhiaa. Sehä on Martti. Sehä oli meijän Urhon kans samall luokall oppikoulus aikanaa. Sellane pellavapäine nuor poika se ol. Kaikkie tyttöje mielee. Hiukset pystys talvipakkasil se meijän tupaan tul ja nauroi, nauroi nii, et nurkat sitä nauruu helis. Silmät sil tuikki, helppo on uskoo, et moni tyttö niihi silmii jäi.

Rakkauvella muistaen: Laura, Sini ja Riku perheineen, Saana ja Timo perheineen. Sini ja Saana, muistan minä ne tyttöset nähneeni. Sellasia lettipäisiä pikkuneitejä ne ol, hyppäs narua vanhan koulun kulmil. Isän silmäteriä. Voi kauhia. Nyt lettipäät on ilman isää ja mite se Lauraki pärjää? Ohan sil lapset tietty huolta pitämäs. Lapset, ne ne on se vanhuuen turva.

Martti ja Urho. Yhhessä ne kulk, yhhessä tuumin men. Kuin mont sitä Marttia ny jäi kaipaamaan? Kuin mont lapsenlasta ukkia itkemään? Voi ku se Urho ei niit lapsii koskaan saanu.

Ei siit kuolemast koskaa tiijä. Nii se voi viijä kenet vaa ja koska vaa. Kamala, ku se Urhoki tuol talvipakkasil iltamyöhäl autol ajelee. Voi osuu kohal rattijuoppo tai hirvi tai mikälie elukka. Mist sitä tietää, mikä venäläine rekka sen pääl ajaa, ku se tänne on tulos. Ne on yksii tappovehkei, siel ne varaa koko tien, eikä turvallisuuesta oo tietookaa. Sinne se jää, meijänki Urho viel joku ilta, kun pimiässä ajaa. Ja nii se siel töissäki viel juoksee, vaik ikää olis eläkkeelle jää’ä. Eik seki olis jo työs tehny. Syränkohtaukse se itelleen viel tuol raatamisel aiheuttaa. Vaan ku ei ku ei ku ei. Ei se käy. Kaikkie pitää täs yhteiskunnas hyöyks ol, iha sinne hamaa hautaa ast. Ei täs eläkkeel enää ehi jää’ä. Mikä sen Martinki ny yks kaks vei, vastha ne Urhon kans pyörii tos laitto.

Tai mist sitä tietää, vaik tauti iskee. On se Urho välil näyttäny aika väsyneelt. Jos sil on vaik syöpä. Nii se oli yks kaks tuoss naapurin Alisaskin, vaikkei tyttö oo vast ku hät hätää kolmenkymmenen. Eikä sil kuulemma paljo oo toivoo. Levinny liia pitkälle, nii ne lääkärit sanoo. Kehtaavat, ku ite eivät eka ota hoitoo, vaik kuinka valittaa. Eihä tällasest vanhast niin välii, mut kyl nuoret pitäs hoitaa. Elämää sil Urholki olis ees viel vaik kuink. Pitäskö sil soittaa ja kysyy, et mitä lääkärit on sanonu?

Se Urhon heila on kyl kans yks vihon viimene suttura. Mist se Urho oike tuollase iteleen löys? Olis ny ottanu jonku kunnon naisen, eikä tuommoista haihattelijaa, joka jotai ihme taietta on tekevinää. Ja tupakkaa polttaa koko aja, siithä voi Urhoki saaja vaik keuhkosyövän tai palaa koko talo. Mikä siin on, ettei ne iihmiset ymmärrä. Vaarallista. Vaarallista. Nykymaailmas, ku voi tul vaik ammutuks tai puukotetuks. Mist sitä tietää mikä hullu siin niie naapuris nykysi asuu. Semmone nuor juippi se on, ain mustat vaatteet ja musta ponnari niskas. Voi kamala. Mihi minä jouvun ilman minu Urhoo?

Kalle kirjoitti Kirjoittajatreffeillä Hyvästit päiväkirjablogeille ja antoi vinkin kirjoittaa kirjeen blogin lukijoille. Kirjeessä oli tarkoitus esitellä itsensä ja pohtia miksi blogia kirjoittaa ja kenelle. Tässä on nyt minun kirjeeni (se vähän venähti ja on silti mielestäni liian suppea).

Hei!

Ja tervetuloa blogiini. Siltä varalta, ettemme vielä tunne, pari sanaa minusta. Nimeni on Minttu, mutta yhä yleisemmin minttis (jostain kumman syystä se nyt vain on aina ollut pienellä). Muutin kolme vuotta sitten perheineni Somerolle ja ihme kyllä, minusta tuntuu, että jossain määrin olen jo juurtunut tänne. Perheessäni on kaksi ihastuttavaa prinsessaa Nessa ja Melian, sekä pikkuisen rölli-peikko Osse ;). Sekä tietysti mies ja liuta karvalapsia (kaksi koiraa, kaksi degua, kaksi bushy tailed jirdiä sekä vissiinkin noin 27 gerbiiliä).

Kirjoittelen tähän blogiin ajatuksiani. Pääasiallisesti tämä blogi syntyi palvelemaan kirjoittamistani. Ensi alkuun kertomaan Gerbiilifaktasta ja sen vaiheista, sen jälkeen laajeni yleisemminkin kirjoittamiseen. Pikkuhiljaa aiheet laajenivat. Olen kirjoitellut tänne asioista, jotka koskettavat minua ja jotka ovat antaneet ajattelemisen aihetta. Kirjoitan tänne myös joitakin paloja elämämme varrelta, jotka haluan säilöä talteen muistoina. Melkoinen sekametelisoppa siis, mutta tällainen minä olen. Näiden palojen summa. En ole halunnut lähteä erottelemaan asioita eri blogeihin tai mitään, koska sillä tavoin tuskin koskaan saisin oikeasti mitään kirjoitettua luettavaksenne.

Miksi haluan jakaa nämä ajatukseni kanssanne? Kai minä kuvittelen, että jotain kinnostaa? ;) Rehellisesti sanottuna tämä nyt vain on minulle luontainen tapa prosessoida ajatuksiani ja elämääni. Kirjoitin näistä asioista jo aikaisemmassa blogimerkinnässäni ”Miksi kirjoitan netissä?”. Olen monta kertaa miettinyt, että tämä julkisesti netissä kirjoittaminen on minulle melkoinen henkireikä. Oikeasti. Olen ihminen, joka ei ole koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa. Kiitos netin, minulla on vuoden 2005 loppupuolelta lähtien melko säännöllisiä merkintöjä ajatuksistani ja elämästäni. Noihin vuosiin on varmasti mahtunut monta elämäni suurinta asiaa ja useampikin sellainen, jotka silloin, sillä hetkellä tuntuivat siltä, etten näistä päivistä selviä.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena. Lapsena minulla oli yleensä se yksi paras ystävä, eikä sitten muita (tyttöstereotypia). Minulle on ollut aika vaikeaakin löytää uusia kavereita ja ystävystyä ihmisten kanssa. Arvatkaapa vain minkälainen shokki oli lähteä kokonaan vieraaseen kaupunkiin joulupäivänä 2005? Onneksi silloin oli Kotipiha ja lukuisat lukijat siellä. Toinen näihin vuosiin sisältynyt suuri asia oli ehdottomasti Ossen sairaus. Osse lopetti hengittämisen päiväunilla noin kahden kuukauden iässä. Lääkärin sanojen mukaan se oli helvetin pienestä kiinni. Se oli varmasti yksi elämäni pelottavimpia asioita. Asioita, jotka saavat kyyneleet silmiin yhä. En tiedä miten olisin niistäkin päivistä selvinnyt järjissäni, jos en olisi tällä tavoin saanut ajatuksiani purettua.

Pelottavaa huomata, että taidan vain yksinkertaisesti joutua toteamaan pitäväni tätä blogia hyvin pitkälle nimenomaan itseäni varten. Se, että jos nämä kirjoitukseni kiinnostavat jota kuta muuta, on sitten iso plussa. Silloin kai kirjoituksellani on jokin muukin tarkoitus.

Terveisin

minttis

kahil77 heitti haasteen bussimuistosta.

Ensimmäinen muisto, joka minulle tuli mieleen, ei ollut ihan bussimuisto, mutta sinnepäin, joten kerron sen nyt alkuun.

Olin menossa tapaamaan hyvää ystävääni Helsinkiin. Tulin ensin bussilla Vantaalta keskustaan ja kävin yhdessä kaupassa. Sen jälkeen kiiruhdin metroon tarkoituksenani ajaa keskustasta Sörkkään. Kaisaniemessä metroon paukkaa kaksi tarkastajaa ja minä rupean kaivelemaan taskujani. Kaivan ja kaivan ja kaivan, mutta en löydä lippua mistään. Selitän tarkastajille, että minulla kyllä oli lippu, mutta nyt se on kateissa. No jostain syystä tarkastajat eivät pitäneet tätä minun selitystäni vapauttavana, että olisin päässyt jäämään suunnitelmien mukaan Sörkässä pois vaan ajoin ohi yhä kovasti kaivellen taskujani. Minua alkoi pikkuhiljaa hermostuttaa. Tämä oli sitä aikaa, kun ei kaikilla vielä ollut kännyköitä ja mietin toisaalta a) maksua, jonka saisin ja b) kaveriani, joka oli odottamassa. Tarkastajatäti oli kuitenkin tiukkana ja rupesi kirjoittamaan paperille tietojani. Minulle kävi joku ajatuskatkos ja sosiaaliturvatunnus heitti yhdellä numerolla . Tädit tietysti laskemaan, että tämä ei nyt pidä paikkansa ja minä siinä vaiheessa vasta tajusin vahingossa antaneeni väärän numeron. Yritin selittää asiaa, mutta arvatkaapa vain, että uskoiko tarkastajat tätäkään? Minä reissasin sitten tätien kanssa Itäkeskukseen, jossa olisi pitänyt lähteä heidän kanssaan johonkin. Kas kummaa. Samassa kun astuin metron ovesta ulos, kaivoin taskustani lipun, jota olin siis koko matkan etsinyt. Tarkastaja suuttui minulle aivan hirvittävästi: - MIKSI IHMEESSÄ SINÄ ET TÄTÄ HETI NÄYTTÄNYT?

Nyt naurattaa. Silloin ei niinkään.

Mutta koska tämän piti olla bussimuisto niin kerron nyt ihan oikeankin bussimuiston. Olin kerran matkalla Helsingistä kotiin Vantaalle. Oli myöhäinen perjantai-ilta ja istuin illan viimeisessä bussissa. Kirjoittelin tekstiviestejä takapenkillä ja jossain välissä vilkuilin ulos. Ulkona oli hirvittävän pimeää, enkä ollut ollenkaan varma siitä, että missä olin, mutta kuitenkin "varma, että kotiin on vielä matkaa". Unohduin sitten viesteihin ja yks kaks bussi pysähtyy ja kuski tulee sanomaan: "Tää on päätepysäkki. Pitäis nousta". Minä seisoin bussipysäkillä keskellä yötä jossain Vantaan perälähiössä ja satoi vettä. Ah sitä olotilaa, kun kävelin kotiin kolmisen kilometriä.

Tehtävänä oli siis kirjoittaa kolumni samasta aiheesta kuin yleisönosastokirjoitus.

Kolumni

Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä

Onko lapsesi lähtemässä koulutielle? Oletko huolissasi miten koulumatkat sujuvat? Annas olla, kerron sinulle 10 syytä, miksi sinulla ei ole syytä huoleen.

1. Lapsen on turvallista ylittää vaarallinen risteys, koska 400 metrin päässä on alikulkutunneli tuomassa turvaa koulutielle. Asiaan ei millään tavalla liity se, ettei lapsi pääse tunnelille kuin kulkemalla vaarallisten risteyksten kautta, ellei lähde melomaan jokea Turuntien ali.

2. Lapsen on turvallista kulkea vaarallisen risteyksen yli, koska siinä on hyvä näkyvyys. Näkyvyyden tosin peittää suuri liikenteenohjauskyltti. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu lapsi voi kuvitella mitä kyltin takana tapahtuu.

3. Lapsi voi hyvin ja turvallisin mielin ylittää vaarallisen risteyksen, koska tien toisella puolella alkaa jalkakäytävä. Jalkakäytävä on tarpeeton tien toisella puolella, koska lapsi voi aivan yhtä hyvin odottaa ojassa. Lapsethan kastuvat kumminkin.

4. Jos nyt sattuisikin olemaan niin, että vaarallinen risteys hirvittää vanhempia liikaa, koska suojatiellä ei ole edes liikenteenjakajaa, on olemassa myös vaihtoehto. Lapsen koulumatka on hyvin turvallinen, jos vaarallisen risteyksen sijaan lapsi aloittaa koulutiensä kulkemalla 400 metriä kapeaa ja mutkittelevaa tietä, jolla kulkee paljon raskasta liikennettä. Matkalla ei ole kunnon piennarta, jalkakäytävistä puhumattakaan. Tiellä saatetaan ajaa reipasta ylinopeutta, mutta eikö kaikkialla ajeta? Saapahan lapsi jännitystä elämäänsä ja ojathan ovat yhä olemassa. 

5. Lapsesi koulureitti on turvallinen, koska kenellekään muullekaan ei myönnetä koulukyytiä reitin vaarallisuuden vuoksi. Näin noudatetaan yhdenmukaisuuden periaatetta ja kaikilla on siis yhtä suuret mahdollisuudet jäädä auton alle.

6. Koulumatka on turvallinen, koska äiti tuo lapsen kouluun autolla. Mitä siinä sitten keuhkoamaan mistään liikennenopeuksista ja puutuvista jalkakäytävistä? Miten yksikään vanhempi voi edes harkita käyvänsä töissä ja näin sivuttaa olankohautuksella lapsensa turvallisuuden?

7. Lapsen koulumatka on turvallinen, koska vaarallisuus rasittaisi kaupungin taloutta. Ei alle kolmen kilometrin matkalla voi olla vaarallisia paikkoja, koska juurihan ne saatiin matkojen pituusrajoituksilla karsittua pois.

8. Matka on turvallinen, koska koulun rehtori niin sanoo. Kaikki mitä liikenneturvallisuusasioista koulutuksen saaneet kaupungin työntekijät, lääninhallitus ja poliisi asiasta sanovat, on liioittelua. Sitä paitsi poliisilta nyt ei ainakaan edes kysytä. Ne sanovat kuitenkin, että juu, vaarallinen on. Tavallinen ihminenhän voi vielä vaikka uskoa.

9. Lapsesi koulureitti on ehdottoman turvallinen, koska asiasta ei ole lääkärin lausuntoa. Siltä varalta, että lääkäri nyt kuitenkin suostuisi lausumaan reitin vaaralliseksi, suuri ja mahtava kaupunginjohtaja kiistää kaiken. Sinun on uskottava lapsesi olevan turvassa koulumatkallaan, koska kaupunginjohtaja on näin päättänyt. Säästösyistä.

10. Kaikki matkalla olevat vaaralliset risteykset ovat vaarattomia, koska vanhemmilla on mahdollisuus ostaa lapselleen koulukuljetus – paitsi perjantaisin, mutta ei nyt puhuta siitä.

Näiden syiden antamasta suunnattomasta turvallisuuden tunteesta saamme kiittää Someron kaupunkia, jonka sivistystoimenjohtaja ja kaupunginjohtaja ovat yhdessä tuumin päättäneet estää koulukuljetukset, koska heillä on siihen mahdollisuus. Ainakin korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen asti.

Turvallisuuden hinnalla

Miten lasketaan hinta lapsen turvallisuudelle? Entä vanhempien mielenrauhalle? Millaiseksi tuo hinta muuttuu, kun on liian myöhäistä?

Kaupungissamme monet liikennesuunnittelun kohdat on toteutettu varsin mielenkiintoisilla ratkaisuilla. Miten on mahdollista, että suuren ala-asteen koulun ja kahden suuren päiväkodin ympärillä ei ole jalankulkuväyliä mihinkään suuntaan? Lisäksi vähänkin kauempaa tulijoilla on ylitettävänään useita vaarallisia risteyksiä.

Kaupungin laatimat koulukuljetussäännöt lupaavat koulukuljetuksen ainakin kolmessa eri tapauksessa: Koulumatkaa on yli kolme kilometriä (1-2 luokkalaisilla) tai yli viisi kilometriä (3 luokasta eteenpäin), koulumatka on vaarallinen tai koululaisella on esimerkiksi lääkärin tai psykologin lausunto kuljetuksen tarpeesta. Näistä vaihtoehdoista kaupunki ei säästösyistä kuitenkaan näytä hyväksyvän kuin kaksi.

Matka mitataan mittarilla, eikä yli kolmen tai viiden kilometrin matkaa pysty lyhyemmäksi muuttamaan, vaikka kuinka tahtoisi, eikä ammattilaisen sanalle oikein mitään voi, mutta turvallisuuspuoli näyttää olevan hyvinkin subjektiivinen käsite. Koska kaupungilla on halu säästää, ei mikään 1-2 luokkalaisen alle kolmen kilometrin matkalla, ole niin vaarallista, että sen vuoksi tulisi koulukuljetus järjestää.

Kaupunki unohtaa lääninhallituksen luoman Koululiitu-ohjelman, jota kyllä julistaa itsekin käyttävänsä koulumatkojen arvioinnissa. Esimerkiksi oman koululaisemme koulumatkalta Turuntien ja Museotien risteyksen kohdalla suoritettava ylitys on arvioitu vaaralliseksi vielä 5-6 luokkalaiselle.

Tämä ei kuitenkaan kelpaa kaupungille, koska asuinalueemme on juuri onnistuttu matkan pituusvaatimuksen korotuksella rajaamaan pois koulukuljetuksen piiristä. Asia vietiin jo niin pitkälle, että lääninhallituskin vahvisti kaupungin velvollisuudeksi järjestää lapsellemme koulukyyti. Kaupunki ei kuitenkaan tätä hyväksynyt vaan pitkittää nyt parhaansa mukaan viimeiseen asti asian käsittelyä korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Sopii kysyä, minkälaiset ihmiset, näistä asioista päättävät ja määrittelevät lapsen turvallisuuden hinnan?