Siitä lähtien, kun lausuin mummolleni ääneen: "Minä tahdon kirjailijaksi", olen saanut totutella siihen, että epävarmempaa tulevaisuuden suunnitelmaa ei ole.

"Tiedäthän sä, ettei tolla voi elää?"

"Joo. Olen mäkin ajatellut, että voisin joskus kirjoittaa kirjan... ehkä sitten eläkkeellä."

Kaksi yleisintä lausahdusta, jotka on muistettu toistaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden tullen. Lisäksi oman osuutensa soppaan tuovat kirjoittavat ystävät. Heidän kanssaan näkee kaikessa raakuudessaan sen, että kustannuskynnyksen ylittäminen ei ole vain ongelma, jonka kanssa itse painii, vaan sama vaivaa myös muita. Enemmän tai vähemmän luovat EI:t saavat tuntemaan, että kustantajalle pääseminen on kiinni paljosta muustakin kuin kyvystä keksiä ja kirjoittaa tarinoita. Tähtien asennonkin on oltava oikea.

Muistan, että olin kolmannella tai neljännellä luokalla, kun tajusin, etteivät koulun ainekirjoitukset millään ilveellä pysty tyydyttämään sitä tarvetta, joka minulla on tarinoiden kertomiseen. Sen jälkeen olen kirjoittanut. Kirjoittanut. Ja kirjoittanut vielä vähän lisää.

2000 tapasin Kaverin, joka oli kenties parasta mitä kirjoittamiselleni saattoi koskaan tapahtua. Sain itselleni ihmisen, joka hymyillen totesi kerta toisensa jälkeen: "Sun täytyy vaan kirjoittaa. Kyllä se siitä". Tätä tietä on nyt kuljettu 12 yhteistä vuotta. Olemme kulkeneet viiden vuoden pätkissä. Kaveri lupaa minulle kerta toisensa jälkeen seuraavatkin viisi vuotta, kun minä epäröin. Mietin pitäisikö kasvaa aikuiseksi ja alkaa tehdä jotain järkevää. Kaveri sanoo: "Kirjoita vielä viisi vuotta".

Viisivuotishääpäivänä 2005 me istuimme alas. Teimme seuraavan 5v-suunnitelman. Siinä oli kolme tavoitetta: kolmas lapsi, "oma" koti ja julkaistu kirja. Osse syntyi joulukuussa 2006, omaan kotiin muutettiin jouluksi 2007 ja Gerbiilifakta näki päivänvalon syksyllä 2009. Seuraaviin suunnitelmiin taisi kuulua mm. kustantajan kautta julkaistu kirja. Kustannus-Mäkelän Miten mörkö kesytetään on ihan juuri ilmestynyt.

Tänään on niitä päiviä, jolloin minä katson elämääni kauhunsekaisella ihmettelyllä. Muistan yhä miltä tuntui, kun DHL:n poika kantoi kotiin ne esimmäiset kirjat. 100 kappaletta Gerbiilifaktaa. Se määrä tuntui aivan mielettömältä. Levitin kirjat keittiön pöydälle ja kysyin hiljaa: "Mitä mä oikein menin tekemään?" Tänään istun työhuoneessani ja katse kääntyy vähän väliä postilaatikolle ja sen vieressä kulkevalle tielle. "Tuleeko se tänään?" kysyy mieli. "Tuleeko NE?" Jonakin päivänä kaduttaa - kirjat olivat eilen Turussa, tänä aamuna Helsingissä, löytäisivätkö ne tiensä tänään Riihimäelle? Ensimmäinen minulle saapuva painos on Gerbiilifaktaan verrattuna kymmenkertainen. 1000 kirjaa.

Samalla katselen kaikkea tätä muuta. Poliisi-tv:ssä oli eilen aika ajatuksia herättävä juttu. Iltalehdessä on huomenna kaksi aukeamaa asiaan liittyen. Minä hion tässä ensi viikolla Lappeenrannassa pidettäviä luentoja, valmistelen mediatiedotetta ja julkaisutilaisuutta. Samalla käyn neuvotteluja asioista, jotka ovat varmasti isoimpia elämässäni. Kirjan kääntäminen saksaksi ja englanniksi... sekä sitten vielä se yksi juttu, josta en uskalla sanoa mitään vielä, koska pelkään, että lumous menee rikki, jos sanon sen ääneen. Tässä ne nyt ovat... unelmat. Ja paljon paljon totaalisen hullua muuta.

Ja miltä minusta tuntuu? Ihan rehellisesti sanottuna... Minä olen kauhuissani! Minä katson tätä kaikkea kuin jotenkin herkästi särkyvää rakennelmaa ja mietin, että mitä mä oikein tein? Ja toisaalta, että meneekö se rikki, jos siihen suuntaan hengittää? Samalla päälimmäiseksi iskee kysymys Mitä sitten? Mitä seuraavaksi? Kirjan julkaisuun on nyt viikko. Olen viettänyt välillä aivan totaalisen hulluja päivä - vaan mitä on tulossa? Minä EN TIEDÄ ja se on pelottavaa.

Minä halusin Kirjoittaa. Minä halusin Kirjailijaksi. Minä en halunnut laulajaksi tai näyttelijäksi. Minua kiehtoi Muumipappamainen kirjoittajahahmo, joka istuu yksin työhuoneessaan (haa, siellähän sitä ollaan nytkin). Minä en haaveillut julkisuudesta, en hurlumhei härdellistä. Vaan eilen illalla tuijotin taas epäuskoisena ja kauhuissani naamaani tv:stä. Myönnetään, juttu oli hyvä, mutta ei siihen siltikään totu.

Kirjoitin juuri luennon alkuun pätkän 10-vuotiaasta, joka seisoo koulun pihalla ja miettii itsemurhaa. Minä olin se 10-vuotias, jonka pää oli täynnä pahaa oloa - ja tarinoita. Olin se, joka ei kelvannut mukaan mihinkään. Mitä siitä tytöstä tuli?

Vappu.

Jotenkin se iskee aivan armotta joka vuosi.

Tietty haikeus tässä vaiheessa vuotta. Vappu. Sitä on vuosien varrella yrittänyt luoda itselleen uusia vappuperinteitä, mutta lopputulos on aina sama.

Tuntuu enemmän tai vähemmän tyhjältä.

En kykene muistamaan missä vaiheessa Se alkoi, mutta päättymisen sen sijaan tiedän varsin hyvin. Viimeinen vappu oli vuonna 1999, seuraavana sitä elämää myytiin pois. Vaan eiköhän se mene niin, että siinä Sen vapun keskellä minä kasvoin. Alkuunsa mummon jaloissa, myöhemmin aina vaan enemmän ja enemmän Vappusirkuksen täysvaltaisena jäsenenä.

Mistä minä puhun? Minä puhun yhdestä lapsuuttani voimakkaimmin leimanneesta asiasta. Äidin lelukaupasta (voi ei miten kova halu iski yks kaks saada Mennin tarina valmiiksi). Pikkuinen lelukauppa, joka sijaitsi pikkuisen lähiön ostarilla, oli paikka, jossa minä kasvoin. Yrittäjä-äidin jaloissa oppi varsin pian tekemään kaikenlaista, somistamaan näyteikkunat, tekemään ja jakamaan mainoksia, laskemaan inventaariot ja ennen kaikkea sitä miten toimitaan asiakaspalvelutehtävissä. Äiti oli tietyistä käyttäytymissäännöistä hyvin tarkka ja tietyllä tapaa olen niistä asioista hänelle yhä tosi kiitollinen.

Lelukaupassa oli kaksi isoa sesonkia. Kaksi aikaa, jolloin tehtiin töitä hulluna ja jolloin tuloksista oltiin iloisia. Toinen on luonnollisestikin joulu ja toinen on... vappu. Vappu oli niitä harvoja hetkiä, jolloin lähiössä tapahtui. Silloin lelukauppa pisti pystyyn vappumarkkinat ja kaasupalloja ja kaikenlaista vappukrääsää myytiin laatikkokaupalla. Pakko järkyttää tämän päivän nuoria, siihen aikaan vappupalloja ei myyty joka marketissa. Me "kilpailimme" lähinnä katukauppiaiden, joita ilmestyi katukuvaan meidänkin lähiöön aina pari, kanssa.

Muistan pitkät päivät. Sen miten naurettiin, että vappukelistä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko me poltimme naamamme tai sitten tuli räntää. Räntäkeli oli siitä kurja, että toisin kuin katukauppiaat, isä ei suostunut täyttämään kaasupalloja ulkoilmassa vaan sisätiloissa ja ulos vietynä pallot painuivat kasaan ja näyttivät kamalilta. Vaan kuinka moni pihalla täytetyistä palloista mahtoikaan pamahtaa sisälle viennin jälkeen?

Muistan sen taian, kun tyhjiä foliokuoria kaivettiin laatikoista. Mitä kaikea tänä vuonna olikaan tarjolla? Miten isä täytti palloja lelukaupan pienessä takahuoneessa ja katto oli palloja täynnä. Muistan myös sen vuoden, kun jurassic park oli kova sana ja kuoret loppuivat heti käsiin. Muistan miten isä ajoi aamulla aikaisin hakemaan kuoria lisää, kun niitä oli juuri saapunut lentokoneella Suomeen.

Muistan miten pikkutyttönä juoksin liikkeen ja tien toisella puolella olevan kerrostalon kellarissa olevan varaston väliä ja äiti nauroi, että minulla olisi pitänyt olla kilometrimittari jaloissa, jotta olisi nähty montako kilometriä juoksin. Milloin piti hakea minkäkinlaista käärmepilliä ja milloin paukkuserpentiiniä.

Muistan vapun, jolloin sisko kuunteli vain tätä. Äiti kielsi soittamisen siinä vaiheessa, kun minä lauloin iltapäivästä väsyksissäni biisiä myös silloin, kun se ei soinut. Ja tämä tietysti koko n. 10-vuotiaan ponnekkuudella.

Muistan miten vappu oli aina se aika, jolloin huusholli oli niin sekaisin ja kaikilla kädet niin täynnä töitä, että mummo saapui hoitamaan siivoamiset ja ruuanlaitot. Muistan kotitekoisen siman ja tekemisen maun.

Muistan vapun, jolloin isä käytti kimaltavaa hattua koko vapun... Hiukset olivat täynnä hopeista glitteriä ties kuinka pitkään sen jälkeenkin.

Muistan miten vapun jälkeen palasimme kotiin - väsyneinä, mutta niin onnellisina. Ja yleensä valtava nippu palloja mukana. Se oli niitä päiviä, jolloin äiti oli onnellinen siitä mitä me kaikki teimme.

Mä viimeisenä vappuna 1999. Älkää kysykö mitä mun hiuksille on tapahtunut.

PS. Pakko kertoa vielä yksi juttu.

Muistan. Muistan viimeisen vapun, jolloin menin täysin hämilleni, kun liikkeeseen astui yllättäen mies, jonka kanssa olin kirjoitellut netissä, mutta jota en ollut kertaakaan kohdannut. Hän astui sisällä, jutteli äitini kanssa niitä näitä aivan kuin ei asiassa olisi ollut mitään ja jatkoi sen jälkeen kanssani juttua kysyen: - Mitä palloa sä näistä suosittelisit? Minä valitsin suurimman Nalle Puh-pallon, jolla oli hassut haitarikädet ja - jalat. Mies maksoi pallon äidilleni ja sen jälkeen ojensi sen minulle ja lähti. Äidin ilme hymyilyttää yhä.

Ta-daa! Siinä se nyt on! Ei voi sanoa tarpeeksi isoa kiitosta Kimille <3 , joka vastasi kirjan taitosta.

Jos kaikki menee kuten tällä hetkellä toivon ja kuvittelen ja suunniteltu on, Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan julkaisutilaisuus on kuukauden päästä 26.5.

Tästä päivästä lähtien avataan Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan ennakkotilaus. Halutessasi kirjan lähetä sähköpostia osoitteeseen tilaaelisa@jossainkaukana.net. Liitä sähköpostiin nimesi ja osoite, johon kirja toimitetaan. Kirjoista toimitetaan laskut sähköpostitse toukokuun alkupuolella ja kirjat lähetetään, kun rahat ovat tilillä, mutta kuitenkin vasta 26.5. jälkeen. Varmista paikkasi ensimmäisten lukijoiden joukossa! Ennakkotilauksia otetaan vastaan rajoitettu määrä!

Kirjan hinta 14,50e + toimituskulut 3e.

2 yötä Mörön ensiesiintymiseen, 37 yötä Elisaan.

Viime syksynä kirjoitin blogitekstin otsikolla Kahden kirjan vuorokausi. Tällä hetkellä tulee väkisinkin mieleen, että näinkö näitä kirjoja meillä tehdään. Pareittain?

Olen luvannut itselleni, että 26.5. tulen päättämään tämän iänikuisen kirjoittaja-kirjailija-keskustelun. 26.5. minä päätän heittäytyä täysillä tämän virran vietäväksi ja todeta: Minä olen kirjailija. Ihan oikea sellainen. Ei se sitten vaatinutkaan kuin seitsemän kirjaa - joista tosin kaksi antologioita. Kaksi antologiaa, yksi harrastuskirja, kolme lastenkirjaa, joista yksi kuvakirja ja yksi... mikä? No Elisa. Yksi Elisa.

Tähän on nyt siis tultu. Huomenna ajelen Hämeenlinnaan hakemaan laatikollisen Miten mörkö kesytetään? -kirjaa. Ihan on niin painotuoreita kirjoja kuin ikinä vaan voi. Lauantaina menen sitten esiintymään Riihimäen Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa esittelyssä uuden Mörön lisäksi Mörkö vei ilon, Siirin ja Saran joulutarinaa ja Rakkaudella sinun - kuolemaa.

Kalenteriin on merkitty 26.5. Täysin suunnittelematta, mutta ilmeisesti jollain elämän suurella ironialla, se sattuu olemaan myös Minnan nimipäivä. Jos kaikki menee nyt niin kuin kuvittelen, tuona päivänä tulee olemaan Jonakin päivänä kaduttaa (Elisa) - kirjan julkaisutilaisuus.

On olemassa asioita, joista yltiöavoinkin ihminen on hiljaa. Itsensä viiltely ei tunnu niiltä kaikkein luonnollisimmilta puheenaiheilta kahvipöydässä. Vaan silti sitä puhetta tarvitaan. Ihmisiä, joilla on kanttia sanoa mitä ja miksi. Se on ainoa tapa, jolla se, joka ei ole koskaan törmännyt asiaan, voi jotain ymmärtää.

Ei kiusata-projektin myötä olemme törmänneet lukuisiin itsetuhoisiin nuoriin. Jokainen viesti on ollut tärkeä ja kaikessa karuudessaankin ihana. On ollut hienoa nähdä miten nämä ihmiset haluavat jakaa tämän jutun juuri meidän kanssa. Tätä tehdessä vaan on noussut esille ajatus siitä miten vaikea on ymmärtää sitä, että joku satuttaa itseään. Siksi minä istun nyt tässä ja aloittelen kenties avoiminta postaustani ikinä.

En ole koskaan yrittänyt sen suuremmin salailla sitä, että olen viillellyt itseäni. Minut tuntevat tietävät, että käsivarsiani halkovat valkoiset viivat, joita ilmeisesti kannan loppuelämäni muistona siitä, että joskus on ollut tosi paha olla. Olen julkaissut jossain yhteyksissä netissä jopa kuvia ranteistani. Niin silloin, kun arvet olivat tuoreita, kuin tällaisina, ihoon kirjottuina tarinoinakin.

Minun täytyy myöntää, että viiltely oli oikeasti kuin huume. Siitä oli vieroituttava päivä kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi. Aikaa ilman viiltelyä. Nyt katson ranteitani ja katson taaksepäin. Viimeisestä viillosta on yli kymmenen vuotta. Tiedän, etten enää tee niin, mutta joskus pelkään, että se tuntuisikin ratkaisulta.

Miksi?

Miksi ihminen viiltää? Miksi kukaan haluaa satuttaa itseään? Uskon, että jokaisella voi olla hyvinkin omanlaisensa syyt, mutta toisaalta keskustelujen, joita olen käynyt itseään viillelleiden ihmisten kanssa, perusteella sanoisin, että hyvin samat asiat toistuvat tarinasta toiseen.

Arvottomuuden tunne

Tunnen sen tunteen yhä, kun mietin näitä. Miltä oli tuntea itsensä lähinnä joksikin ihmissaastaksi. Joksikin mitä ilman kaikilla olisi parempi olla. Omaa ajatustani leimasi hyvin pitkälle muiden ihmisten toiminta. Jos muut kohtelevat minua näin, niin enkö minä sitten ole niin arvoton, että ansaitsen tämän? Toisaalta uskon toivoneeni, että joku olisi niissä viilloissa oikeasti nähnyt sen miten pahalta minusta tuntui ja tullut väliin. Toisaalta se oli kuin jokin rangaistus siitä, että oikeasti olin niin paska ja huono ihminen, ettei kukaan voinut minusta pitää.

Fyysinen tuska ajaa hetkeksi henkisen ohi

Luulen, että ihan kaikista tärkein juttu viiltelyssä oli se, että kipu syrjäytti hetkeksi sen pahan olon, joka muuten oli. Kun henkinen paha olo sattui fyysisesti joka puolella, oksetti, unirytmi oli totaalisen sekaisin ja vaikeuksista ei näyttänyt olevan pakotietä, fyysinen, itseaiheutettu kipu oli jotain, jonka pystyi hallitsemaan.

Viiltely on viesti

Sanoin jo, että toivoin jonkun näkevän miten paha olo minulla oli. Viiltely on asia, jota nykyisin ajattelen, että nuorten kanssa toimivien aikuisten pitäisi puuttua heti, jos on epäilyksiä, että nuori viiltelee. Itselleni osui kohdalle tilanne, jossa lukion opettaja sattui viillot näkemään. Hän vain antoi asian olla heti, kun onnistuin esittämään kohtuullisen kömpelön selityksen asiasta. Kukaan ei lähde viiltelemään huvinsa vuoksi. Ihminen, joka ei ole sitä kokenut, voi vain koettaa ymmärtää miten pahan olon siinä täytyy olla taustalla. Jo pelkkä se, että joku osoittaa välittävänsä, joku kysyy miten voit ja kuuntelee, on korvaamatonta.