Taruolento.com - Taru Olennon Blogi

Sadnessia

bqrjgl | 18 October, 2016 20:38

Tämä on lainattu kirjoitus jälleen, eikä minun oma:

ESITTELY - ALOITUS

Moi!
Mä olen Minttu. Viime viikot ovat olleet niin yksi hullumylly, että osa teistä varmasti tietääkin jo miksi kirjailija tuli tänne puhumaan enkeleistä.

Sain viime keväänä pyynnön, johon en voinut muuta kuin suostua. Erään enkelin isä otti minuun yhteyttä ja pohti miten voisimme herättää yhteiskunnassa keskustelua kiusaamisen vaikutuksista. Koska oma historiani helvetissä, jota myös peruskouluksi kutsutaan, on rankka, koin asian heti omakseni. Siitä lähti tie, joka on johtanut tähän. Kaikkien teidän eteen miettimään mitä voisin kiusaamisesta teille puhua.

Tuolla tiellä oli alun perin tavoitteena kirjoittaa kirja, joka puhuttaisi. Kirja, joka kertoisi hyvin erilaisen kiusaamistarinan. Kiusaajan tarinan. Vieläpä aikuiseksi kasvaneen kiusaajan, joka lähtee selvittämään tekojensa jälkiä. Jonakin päivänä kaduttaa kuvastaa sitä miten kaikkea ei voi saada anteeksi ja ehkäpä se suurin tuomari onkin loppujen lopuksi anteeksipyytäjä itse.

Vaan tuolla tiellä sattui jotain. Me tulimme huomaamattamme nakuttaneeksi reiän patoon, jonka taakse oli kerääntynyt kaikki tämän maan kiusaamistapaukset. Yks kaks ihmisillä oli valtava halu puhua ja jakaa. Facebook-ryhmässämme on jo 32t ihmistä, jotka kokevat asian omakseen. Yhdistys on perustamisen alla ja päivittäin pulpahtelee esille hyviä ajatuksia. On ollut pakko kääriä hihat ja ruveta töihin, jotta saisimme Ei kiusata! sanaa eteenpäin.

Olen kulkenut tätä tietä matkassani enkeli, jonka tarinan kerron teille nyt.

ELISA-DIA1

Tammikuussa 2011 Elisa oli vanhempien ja opettajien mielestä tuiki tavallinen tyttö. Hän piti Harry Pottereista ja haaveili hiihtolomareissusta laskettelemaan. Perhe oli juuri viettänyt onnellisen joulun, jolloin Elisa oli saanut lahjaksi toivomansa digikameran. Tuolla kameralla kuvaa nykyisin Elisan serkku.

22. tammikuuta Elisa kirjoitti päiväkirjaansa näin:

Sivut loppuu kohta. Loppuuko elämä samalla? Mä voin kirjoittaa loputtomiin, mutta mitkään sanat ei kuvaa sitä miltä musta tuntuu. Kun nää oliskin viimeiset sivut. Ei tarttis enää olla ollenkaan.

Mä en vaan jaksa. En tätä paskaa. Musta tuntuu, etten mä saa henkeä enää. En jaksa hengittää. Se on liian vaikeeta. Puristaa, tukehduttaa. Ei jaksa. Ei pysty. En mä.

Mä en ole mitään.


Kuka voi ymmärtää tämän nuoren ahdistusta?

ELISA-DIA2

Seuraavaksi luen mitä Elisan isä kirjoitti Elisan kuolemasta projektimme aluksi.

Lupasin jo viimeksi kirjoittaa siitä mitä Elisalle tapahtui. Olen vain tuijottanut ruutua, kun en saa sanoja ulos. Mitä kertoa? Mitä pitäisi kertoa? Millä on väliä? Mitä kukaan haluaa kuulla?
Olemme myös puhuneet Kirjoittajan kans paljon siitä, että mitä Elisa haluaisi kertoa? Mitä hän haluaisi pitää itsellään? Vaan toisaalta haluan uskoa, et Elisa ymmärtää. Että hän käsittää miksi mä teen näin. Jos Elisan tarinan kertominen saa edes yhden aikuisen heräämään, tarraamaan nuortaan käsivarresta ja kysymään: "Hei, miten sulla tänään menee?" Sit tää on kannattanut. Maailma oli tänään edes pikkuisen parempi paikka. Ja hei, kysykää, kysykää uudelleen, kysykää aina raivostettavuuteen asti. Ehkä tänään on se päivä, kun lapsen suusta tulee ulos ne sanat, joita hän ei aikonut sanoa.
Elisa-rakas. Olisinpa osannut kysyä. Olistpa osannut sanoa.
Elikkäs. Elisa oli mun elämäni silmäterä. Elisa olisi nyt kesällä päässyt ripille. Mut meillä ei ollut rippijuhlia. Meillä oli hautajaiset.
Elisa oli kiltti ja aurinkoinen tyttö. Semmoinen, joka hymyili aina. Ainakin kotona. Nyt myöhemmin olen kuullut, että koulussa Elisa ei hymyillyt. Elisa pärjäsi hyvin koulussa ja on jotenkin tosi vaikea käsittää, että sillä oli jotain vaikeuksia. Eihän sillä oikeastaan ollut kuin se yksi ystävä, jonka kanssa ne oli ihan paitajapeppu, mutta eikös se tytöillä usein mene niin? En mä osannut siitä ajatella sen kummempaa. Eikä osannut Elisan äitikään.
Elisa rakasti eläimiä ja lukemista. Ja se viihtyikin tosi pitkälle omissa oloissaan kirjojen kanssa. Ja netissä. Miksi ihmeessä mä en edes sen nettielämää osannut seurata sen paremmin?
Elisa kuoli helmikuussa. Kesken kireiden pakkaspäivien. Yhtenä päivänä mä tulin kotiin ja Elisa makasi sängyssä kääriytyneenä peittoon. Mä ajattelin, että se on kipeä, vaikka jotenkin musta tuntuu, että mä tiesin. Elisa oli ottanut ison kasan lääkkeitä. Osa niistä oli sen omia, osa mun ja osa sellaisia mistä me ei koskaan saatu tietää mistä se oli ne saanut. Kuka ne sille antoi? Ja miksi? En mä oikeestaan halua syytellä. Haluisin vaan tietää. Ihan yhtä hyvin mä voin syyttää itteeni ja syytänkin. Miksi mä en sitä ja miksi mä en tätä ja miksi Elisa ei puhunut meille?
Niin. Miksi Elisa ei puhunut? Pari viikkoa Elisan kuoleman jälkeen vaimo seisoi makuuhuoneen ovensuussa ja itki ihan hysteerisesti. Tietty niinä viikkoina ja nytkin vielä meillä itketään paljon, mut se oli jotain muuta. Vaimolla oli käsissä Elisan päiväkirja ja sitä se oli lukenut. Päiväkirja oli täynnä tuskaa, surua, ahdistusta ja hirveyttä mitä Elisan koulupäivät  oli täynnä. Mä luulen, et kukaan niistä kakaroista ei nähnyt mitä Elisan elämä oli. Kukaan ei tajunnut miten kovin ne sitä piinas. Ei kukaan varmastikan halunnut, et Elisa tappaa itsensä, mutta se teki sen silti.
Ton jälkeen mä tutustuin Elisan nettielämään. Profiilit irc-galleriassa ja facessa olivat  kipeitä paloja siitä miten nettimaailma mahdollistaa kiusaamisen ihan toisella tapaa. Myös Elisan puhelin oli täynnä paskaa.
Mä olin olevinani läsnä. Olin olevinani olemassa perhettä varten. Mutta mä en vaan osannut. En tarpeeksi.
ALLE 15-VUOTIAIDEN ITSEMURHAT 1986-2010-DIA

Elisan tarina on traaginen, äärimmäisen surullinen, mutta se ei ole millään tapaa ainutlaatuinen. Tässä kuvassa palaa kynttilä jokaiselle alle 15-vuotiaalle, joka on tehnyt itsemurhan vuoden 1986 jälkeen. Olen kyseisenä vuonna itse aloittanut peruskouluni. Mikä on sen jälkeen muuttunut?

ITSEMURHATILASTOT-DIA

Pahimmat itsemurhapiikit osuvat -90-luvun alkuun, mutta vaikka sieltä on tultu paljon parempaan suuntaan ikäryhmässä alle 25-vuotiaat, itsensä tappaa vuosittain reilusti yli 100 nuorta. Itsemurhatilastot ovat numeroita, niitä ei oikein tahdo edes tajuta. Kuitenkin yksi äärimmäisen huomionarvoinen asia on se, että Suomi, jota mainostetaan hyvinvointivaltiona, on nuorten tyttöjen itsemurhatilastoissa kakkosmaana. Heti Kazakstanin jälkeen.

Kukaan ei tietenkään tilastoi millään tapaa itsemurhien syitä, eivätkä ne varmasti ole yksiselitteisiä. Kuitenkin selvää on, että lasten ja nuorten pahoinvointi on hirvittävää ja olisi löydettävä keinoja puuttua. Tänään on puhuttu pahoinpitelyistä ja päihteistä. Minä vuorostani keskityn Elisan maailmaan – kiusaamisen maailmaan.

MIKÄ ON KIUSAAMISTA – DIA

[Ainoa todellinen mittari kiusaamiselle on kiusatun tunne

Jokaisella ihmisellä on oikeus olla oma itsensä]

Mikä on kiusaamista?

Ainoa oikea mittari kiusaamiselle on kiusatun tunne. Tunteet ovat aitoja, me emme keksi niitä, mutta voimme yrittää peitellä. Jos jokin asia tuntuu pahalta, se tulisi käsitellä kiusaamisena ja siihen tulisi puuttua. Liian pientä asiaa puututtavaksi ei ole. On väärin sanoa, että älä välitä. Jos me lakkaamme välittämästä itsestämme, miten helppoa on lakata välittämästä myös toisista. Ja lopulta me itse olemme kuitenkin se tärkein meidän omassa maailmassamme. Mitä jää jäljelle, jos joudumme sysäämään omat tunteemme syrjään, koska joku toinen sanoo, että se on väärin?

Yksi äärimmäisen yleisiä perusteluja kiusaamiselle on toteamus: ”Se oli vain läppä.” Jani-Petterin sanoin: ”Haittaakse?” Kyllä, kyllä se haittaa, kun toiseen sattuu. Joku toinen voi ottaa läpän läppänä, mutta toiseen se sattuu. Lapset kerätään tänä päivänä isoihin laumoihin, joita vartioi kourallinen aikuisia. Lapset ovat yksilöitä. Kukaan meistä ei voi tietää mitä kaikkea lapsen taustalla on. Lisäksi, jos lapsi vain yksinkertaisesti on luonteeltaan niin herkkä, että loukkaantuu jostain mistä joku toinen ei ole moksiskaan, hänellä pitäisi olla siihen oikeus. Olla oma itsensä. Oma herkkä itsensä.


CHISU: YKSINÄISEN KEIJUN TARINA - DIA

Jos me kyseenalaistamme lapsen tunteen, me olemme kuin Chisun Yksinäisen keijun tarinan fauni. Kiusattu tarvitsee apua keijupölyn levittämiseen. Ei vähättelyä.

KIUSAAMINEN ALKAA PIENESTÄ –DIA

[Kaikki tärkeä kotoa alkaa

Päiväkodissakin kiusataan

Liian pientä kiusaamistilannetta ei ole]

Kiusaaminen alkaa pienestä

Ella ja Aleksi lauloivat jo vuosia sitten siitä miten kaikki tärkeä kotoa alkaa. Kodilla on valtava merkitys, mutta niin on myös päiväkodilla ja koululla, jotka muodostavat varsin ison osan lapsen elämää. Kodin ja päiväkodin ja myöhemmin kodin ja koulun pitäisi pystyä tekemään yhteistyötä, mutta valitettavasti monesti tässä välissä tuntuu nykypäivänä olevan kupru, juopa tai suunnaton rotko suorastaan. On kuin väliin olisi muodostunut jokin kummallinen kilpailutilanne, jossa se toinen ei voi olla oikeassa. Peräänkuulutan asennekasvatusta, mutta kuka sitä antaisi aikuisille? Pitäisi pystyä uskomaan ja luottamaan siihen, että molempien pyrkimys on lapsen hyvään.

Itse muistan kuinka tyttäreni opettaja puhui ensimmäisen luokan alussa. Hän pyysi, että vaikka olisimme hänen toimistaan mitä mieltä tahansa, emme sanoisi sitä lapsen kuullen, vaan puhuisimme hänen itsensä kanssa. Haukkumalla opettajaa, vanhempi asettaa lapsen ikävään tilanteeseen, jossa on pakko kilpailuttaa rakas vanhempi ja tärkeä opettaja, jolla ei tässä kilpailussa ole mitään mahdollisuuksia. Kun opettaja häviää, hän menettää myös paljon mahdollisuuksista tehdä töitä lapsen eteen. Kaikkien lasten kanssa olevien tulisi ymmärtää, että on olemassa lasten asiat ja on olemassa aikuisten asiat. On turha kuvitella, että se pleikkariin syventynyt lapsi ei muka kuulisi tai ettei hän toista kuulemaansa jossain, todennäköisesti hyvin sopimattomassa paikassa. Puhumattakaan siitä miten kuullut asiat vaikuttavat lapsen toimintaan. Eräs lapseni ystävä soitti hänelle yhtenä päivänä vain ilmoittaakseen: Mun äiti sanoi, että sun äidillä on ihan tyhmä työ. Niin. Samassa parhaiden ystävien väliin lyötiin ikävä kiila.

Kiusaaminen alkaa helposti pienestä. Pienistä asioista ja pienistä lapsista. Usein puhutaan koulukiusaamisesta ja päiväkotilasten kiusaamistilanteita vähätellään. He vasta harjoittelevat ryhmässä olemista. He ovat niin pieniä. Monella on vielä itsehillintä hukassa. Vaan aikuisten tehtävähän on nimenomaan opettaa heitä olemaan. Me opetamme puuttumalla. Sanomalla, että kiusaaminen on väärin. Ei saa pahoittaa toisen mieltä. Usein jo pelkät sanat, ajatteles miltä tuo tuntuu? Saa lapsen hiljenemään. Miksi haluat pahoittaa hänen mielensä? Lapsi ei löydä sanoja, mutta ehkäpä seuraavan kerran se jää tekemättä.

ÄIDIN HÄTÄHUUTO - DIA

Projektiimme on tullut valtavasti yhteydenottoja. Monet niistä koskevat päiväkoti-ikäisiä lapsia ja heidän kiusaamistilanteitaan. Joukossa on järkyttäviä tapauksia. Se miten pientä poikaa piinataan päivästä toiseen siitä, että pojalla ei ole isää. Asia kuitataan toteamalla, se nyt on sellaista, lapset ihmettelevät asiaa. Mietin, että mitenhän jos ihmettelyn aiheena olisi vaikkapa ihonväri? Puututtaisiinko tilanteeseen rasismin pelossa? Miksi lasta ei suojata varmasti äärimmäisen kipeän asian kohdalla? Miksei ole keinoja puhua niiden ihmettelevien lasten kanssa? Monesti pienten lasten kanssa isotkin asiat ratkeavat melko yksinkertaisesti. Muistan aina keskustelun trampoliinillamme. Naapurin poika kysyi meiltä kylässä olleelta pojalta: Miksi sinä olet noin musta? Minä aikuisena olin niskakarvat pystyssä valmiina puuttumaan tilanteeseen. Vaan neljävuotias tummaihoinen poika hoiti tilanteen minua paremmin. – Siksi, koska mä olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Naapurin poika totesi: Aha, ja jatkoi pomppimista. Asia oli käsitelty.

MÖRKÖ - DIA

Myös nimenomaan ne kotoa tulevat asenteet tuntuvat olevan tärkeässä osassa päiväkotikiusaamista. Haukutaan siitä, että ei ole reimateciä vaan pitää laittaa kurahousut. Tulee suoraa kommenttia, että oletteks te köyhiä? Siis mitäh? Jotenkin sen vielä ymmärtää, että teini tahtoo päälleen tietyt farkut, mutta kun oma eskarilaiseni tuli kotiin ja tahtoi goretex-kenkiä, tuli olo, että nyt mennään metsään ja pahasti. Myös ulkonäköpaineet kasvavat yhä pienemmillä, vaikka se ei ilmiönä olekaan uusi. Viisivuotias tyttö ei tahdo leivän päälle margariinia, koska se lihottaa. Normaalipainoiset lapset saavat jo päiväkodissa kuulla olevansa läskejä. Myös leikkimisestä alkaa päiväkodissa kummallinen kädenvääntö. Muistan aina miten maailmani oli kaatua, kun jo mainittu eskarilainen tuli kotiin ja ilmoitti ettei leiki enää, koska on niin iso. Onneksi satusiivet ja my little ponyt veivät kuitenkin jo iltapäivästä mukanaan.

PUUTTUMINEN – DIA

[Älä jätä yksin!

Älä petä lasta – edes sinä huonona päivänä

Kantelun voisi pyyhkiä sanakirjasta]

Puuttuminen

Puuttumisen merkitystä ei voida korostaa liikaa. Sillä paitsi viestitään kiusaajalle, että tämän teko on väärin, myös kerrotaan kiusatulle, että välitetään ja koetaan asia tärkeänä. Aikuisen elämä on monesti hektistä. Jokainen lapsiryhmässä työskentelevä tietää mitä se on, kun huonosti nukutun yön, auton hajoamisesta johtuvan rahahuolien ja perhe-elämän pienimuotoisen kriisin päälle saapuu töihin ja tuntuu, että liikkuvia osia on liikaa. Eikä tähän toki tarvitakaan mitään maata mullistavaa. Tänään nyt vaan väsyttää.

Kuitenkin puuttuminen on ihan ykkösasia. Jos lapsi tulee kertomaan jostain ja aikuinen ohittaa hänet olkien kohtautuksella, toteamuksella, että älä välitä tai muuten vain katsoo asiaa sormien läpi, hän minun nähdäkseni pettää lapsen. Tämän jälkeen on syytä miettiä tuleeko lapsi kertomaan enää uudelleen? Elisan tapauksessa lapsi ei kertonut kenellekään, vaikka ns. koulukaverit pahoinpitelivät ja tuhosivat tytön omaisuutta. Elisa vain kasvatti itselleen siivet ja lensi pois. Antakaa lasten kertoa ja kuunnelkaa.

Kantelu on sanana aivan hirvittävä. Sen voisi hyvin haudata johonkin takapihalle ja odottaa maatumista. Aikuiset käyttävät sitä usein: Kun se ja se kantelee joka asiasta. Lapset huutavat: Kantelupukki. Argh! Oikeesti. Miten muuten lapsi voi aikuiselle viestiä, että hänellä on paha olo? Että Liisaa surettaa, kun Laura pilkkaa Liisan sinisiä kumisaappaita?

PASSIIVINEN KIUSAAMINEN – DIA

"Maailma on vaarallinen paikka, ei vain niiden vuoksi jotka tekevät pahaa, vaan niiden vuoksi, jotka katsovat vierestä, eivätkä tee mitään." -Albert Einstein

Yhtä hyvin voidaan yrittää opettaa lapsille myös sitä jokaisen velvollisuutta puuttumiseen. Sanoa, että kiusaaminen on tyhmää. Ottaa mukaan se, jota muut eivät ota. Kertoa aikuisille, jos näkee jotakuta muuta kiusattavan. Jos kiusaamistilanteesta kertookin joku muu kuin kiusattu itse, se vie kiusatulta juuri mainittua kantelupukin taakkaa.

Vastuu on meillä kaikilla. Aikuisille pitäisi saada vanhaa kunnon ”Koko kylä kasvattaa” – asennetta. Jokaiseen kiusaamistilanteeseen pitäisi pystyä puuttumaan – myös sen vieraan aikuisen siellä kadulla. Ajatella, että jos se olisikin se minun oma lapseni. Miten toivoisin, että joku muu auttaisi.

9-VUOTIAAN ITSEMURHA-DIA

Lopuksi haluan lukea teille erään viestin, jonka olemme projektissamme saaneet.


Hei,
Haluaisin että tämä viesti menisi myös Elisan vanhemmille, sillä musta tuntuu että tämä on aika tärkeä, myös minulle kuin teille kaikille siellä ruudun toisella puolella. Mä ajattelin kertoa mun tarinan, ja sen, kuinka Enkeli- Elisa on pelastanut mut.

Olen 16-vuotias tyttö. Mua on kiusattu koulussa ihan pienestä asti; "oot ruma, ei susta oo mihinkään, kauheet vaatteet, kaikki mitä sä teet on väärin, kukaan ei välitä susta.." ja lista vaan vois jatkua. Kun mä olin 12 mä yritin itsemurhaa. Mä en oikeen niin nuorena edes tajunnut mitä mä olin tekemässä, en mä ymmärtäny. Ainut mitä mä tiesin oli että musta tuntuu tosi pahalta, mä pelkäsin elää ja tiesin että on toinen tie ulos, mutta en tienny sille nimeä. Mun vanhemmat, ne tiesi että mulla on vaikeeta, mutta ei ne olis koskaan voinu ymmärtää. Se pelko, kun miettii mitä jos kertoisin, se on niin suuri että itkettää. Siinä tilassa kun on niin kauheen haavoittuvainen, kaikkien vuosien jälkeen kun on kerrottu päivä päivältä kuinka huono ihminen on, kaikki tuntuu niin vaikeelta. Joskus haluaisin pyytää anteeksi, etten kertonut.

Vuodet meni. 13 vuotiaana aloitin viiltelyn. Menetin kavereita, koulussa ei mennyt hyvin ja itkin joka päivä. Se on ihmeellistä, ja surullista, kuinka paljon tuskaa voi olla pienessä ihmisessä. Me ollaan kaikki niin pieniä, ja silti meistä tuntuu että kannamme tätä maailmaa yksin harteillamme. En kertonut viiltelemisestäkään, kerroin vain valheita. En edes tiedä kuinka monta kissaa ja onnettomuutta sain aikaan tarinoillani, ja kuinka monta tekosyytä keksin että saisin pitää pitkähihaisia kesäisin. Koulu oli maailman pelottavin paikka. Iltaisin itkin, ja toivoin että heräisin jossain muualla. Sitä on jatkunut tähän päivään asti. Mua pelottaa, tää maailma on niin pelottava enkä oikeen tiiä mihin se on menossa.

Muutama kuukausi sitten, näin kun kaveri facebookissa tykkäsi Enkeli-Elisan sivusta. Sinä päivänä olin itkenyt ihan kamalasti, olin pelännyt herätä aamulla ja olin pelännyt hengittää. Löysin blogeja, luin Elisan tarinaa, ja luin teidän vanhempien ajatuksia. Ja sitten itkin. Luin niitä kaikkia tarinoita, joita te kerrotte. Luin niitä asioita joita te haluatte kertoa meille kaikille joilla on vaikeaa, niitä asioita joita olisitte halunneet Elisan kertovan. Sinä päivänä pikku enkeli- Elisa pelasti mut. Mä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että mä en ole yksin. En tuntenut Elisaa, enkä tunne teitäkään, mutta olette pelastaneet minut. Muutama päivä kaiken tämän blogin lukemisen jälkeen kerroin äidilleni. Kerroin sen kaiken, kuinka pahalta tuntuu ja kuinka joskus haluaisin pois. Sinä päivänä lopetin viiltelyn. Toivon iltaisin, että Elisa katselee taivaasta ja hymyilee, sillä hänen tarinansa on pelastanut mut. En ole satuttanut itseäni 60 päivään. En ole halunnut kuolla 60 päivään, ja siitä voin kiittää teitä.

En tiedä minkälaista on olla vanhempi, mutta tiedän minkälaista on olla lapsi, samanlainen kuin Elisa. Mulla on arpia todistamaan, että sanat sattuu vaikkei se siltä näyttäiskään. Mä halusin kertoa teille mun tarinan, koska tiedän miltä se tuntuu, mun näkökulmasta, mutta vielä tärkeemmin halusin muistuttaa teitä siitä, että kaikki tämä työ jota olette tehneet levittääksenne Elisan muistoa ja tarinaa, on pelastaneet mut. Mä haluan kiittää teitä, suuresti. Mä tuun aina lukemaan teiän blogeja ja miettimään mun maailmaa uudelleen. Mä en ole vielä ihan kokonaan okei, mutta mä oon matkalla. Oon matkalla johonkin tuntemattomaan, mutta olen oppinut että selviän hengissä.

Kiitos, aivan älyttömän paljon. Kiitos, kiitos, kiitos. Ainut mitä mä enää toivoisin, on että Elisa ja kaikki muut enkelit jotka ovat tippuneet, olisivat uskaltaneet kertoa ja kuulla ne sanat jotka mä olen oppinut; me selvitään tästä yhdessä.

Ketuttaa aika paljonkin

bqrjgl | 08 October, 2016 17:00

Aamu. Tiedän, että tälle viikolle on hulluna töitä. Sähköpostissa lojuu kaikki viime viikolla sinne kerääntyneet viestit. Voi ihanuus teitä ihmiset. Miten paljon hyvää te olettekaan sanoneet. Miten monta koskettavaa tarinaa olette kertoneet. Miten monta itkua olette saaneet minut itkemään ja miten moneen kertaan minut uskomaan, että tässä tehdään nyt jotain tosi hyvää.

Katson viikkoa. Katson listaa, jonka kirjoitin itselleni eilen illalla siitä mitä tällä viikolla pitäisi tehdä. Pyydän ihan suoraan anteeksi nyt ihan jokaiselta, joka tällä hetkellä odottaa viestiinsä vastausta. Yritän vastata. Yritän vastata mahdollisimman monelle ja mahdollisimman pian, mutta jos et juuri nyt saa vastausta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että täällä pyörii nyt niin paljon kaikkea muutakin.

Tällä viikolla on ensimmäinen seminaariesiintyminen, haastatteluja pitäisi hoitaa, ohessa saada oikeasti kirja valmiiksi ja nettielämääkin elettyä. Moni on tarjonnut mitä ihanimmalla tavalla apua. Niihin kaikkiin pitäisi tarttua. Samalla löydän sähköpostista viestin koskien ensi kuussa ilmestyvää "Miten mörkö kesytetään?" - lastenkirjaa. Pitäisi kirjoittaa omistuskirjoitus. Mitä ihmettä minä siihen laitan? Tekisi mieli kirjoittaa: "Meidän kaikkien lapselle - Elisalle". Ja ehkä kaikille tämän maailman Elisoille. Myös niille, joiden nimi onkin Eemeli tai Erkki tai Eetu tai Esko.

Miksi ihmeessä tämän positiivisuutta pursuilevan viestin otsikko on ketutuksen ketutus sentäs... Ihan siksi, että tullessani tänään työhuoneeseeni löysin melkein uuden miniläppärini lattialta. Liekkö Mörkö jahdannut Ellaa tai Jeminaa työpöydälleni tai onko kissat muuten vain saaneet aikaan jonkin pienoisen maanjäristyksen. En tiedä. En ajattelut koko asiaa ennen kuin pöytäkoneesta hävisi netti. Napautin läppärin päälle ja tuijotin epäuskoisena musteläiskätesti. Voi saakutta. Tää tästä nyt vielä puuttuikin. Miniläppäri on mun oikean käden korvike. Sillä mä pääasiallisesti kirjoitan tekstit. Se kulkee mukana kaikkialla ja siksi se onkin mini. Se mahtuu käsilaukkuun (käsilaukut mitoitetaan sen mukaan) ja se sylissä on hyvä maata sängyssä. Kuinka hiton pitkään mä kaavailinkaan sen ostoa. No luojan kiitos siitä hajosi VAIN näyttö. Ei siellä mitään muuta korvaamatonta ole, mutta hirmuiset määrät niitä teidän ihania viestejä. Nyt saan ne onneksi sentään sieltä ulos ja vastattua. Mutta mä en olisi nyt kyllä oikeasti kaivannut tähän viikkoon tätä, että on pakko alkaa miettiä mistä uusi kone ja millainen. Mä kuvittelin aina, että mä en vaadi miniltä kovin paljoa. Kirjoittamiseenhan ja kevyeen nettisurffaamiseen se mulle tulee. Nyt tää nykyinen vaan osoitti sen, että Windows 7:n, oli kuinka startter kanssa, ei tehot riitä. Työvälineiden pitäisi olla helppoja ja huomaamattomia. Sitten, kun ne eivät toimi, on ketutuksen aste jotain aika hirveetä.

Et sinällään. Jos jollakulla on kokemus jostain nykyisellään markkinoilla olevasta miniläppäristä, joka toimii kuin unelma ja joka omaisi vielä kohtuu kivan näppiksen (ok, jälkimmäinen on kyllä kirjoittajasta kiinni), niin ehdotuksia otetaan vastaan. Säästyisi edes vähän tältä etsimisviidakolta. Budjetinkin pitäisi olla jokseenkin kohtuullinen, valitettavasti.

 

 

Viiltely on viesti

bqrjgl | 18 September, 2016 17:08

Heippistä taas!

Surullista, mutta kaunista ja aitoa:

 

On olemassa asioita, joista yltiöavoinkin ihminen on hiljaa. Itsensä viiltely ei tunnu niiltä kaikkein luonnollisimmilta puheenaiheilta kahvipöydässä. Vaan silti sitä puhetta tarvitaan. Ihmisiä, joilla on kanttia sanoa mitä ja miksi. Se on ainoa tapa, jolla se, joka ei ole koskaan törmännyt asiaan, voi jotain ymmärtää.

Ei kiusata-projektin myötä olemme törmänneet lukuisiin itsetuhoisiin nuoriin. Jokainen viesti on ollut tärkeä ja kaikessa karuudessaankin ihana. On ollut hienoa nähdä miten nämä ihmiset haluavat jakaa tämän jutun juuri meidän kanssa. Tätä tehdessä vaan on noussut esille ajatus siitä miten vaikea on ymmärtää sitä, että joku satuttaa itseään. Siksi minä istun nyt tässä ja aloittelen kenties avoiminta postaustani ikinä.

En ole koskaan yrittänyt sen suuremmin salailla sitä, että olen viillellyt itseäni. Minut tuntevat tietävät, että käsivarsiani halkovat valkoiset viivat, joita ilmeisesti kannan loppuelämäni muistona siitä, että joskus on ollut tosi paha olla. Olen julkaissut jossain yhteyksissä netissä jopa kuvia ranteistani. Niin silloin, kun arvet olivat tuoreita, kuin tällaisina, ihoon kirjottuina tarinoinakin.

Minun täytyy myöntää, että viiltely oli oikeasti kuin huume. Siitä oli vieroituttava päivä kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi. Aikaa ilman viiltelyä. Nyt katson ranteitani ja katson taaksepäin. Viimeisestä viillosta on yli kymmenen vuotta. Tiedän, etten enää tee niin, mutta joskus pelkään, että se tuntuisikin ratkaisulta.

Miksi?

Miksi ihminen viiltää? Miksi kukaan haluaa satuttaa itseään? Uskon, että jokaisella voi olla hyvinkin omanlaisensa syyt, mutta toisaalta keskustelujen, joita olen käynyt itseään viillelleiden ihmisten kanssa, perusteella sanoisin, että hyvin samat asiat toistuvat tarinasta toiseen.

Arvottomuuden tunne

Tunnen sen tunteen yhä, kun mietin näitä. Miltä oli tuntea itsensä lähinnä joksikin ihmissaastaksi. Joksikin mitä ilman kaikilla olisi parempi olla. Omaa ajatustani leimasi hyvin pitkälle muiden ihmisten toiminta. Jos muut kohtelevat minua näin, niin enkö minä sitten ole niin arvoton, että ansaitsen tämän? Toisaalta uskon toivoneeni, että joku olisi niissä viilloissa oikeasti nähnyt sen miten pahalta minusta tuntui ja tullut väliin. Toisaalta se oli kuin jokin rangaistus siitä, että oikeasti olin niin paska ja huono ihminen, ettei kukaan voinut minusta pitää.

Fyysinen tuska ajaa hetkeksi henkisen ohi

Luulen, että ihan kaikista tärkein juttu viiltelyssä oli se, että kipu syrjäytti hetkeksi sen pahan olon, joka muuten oli. Kun henkinen paha olo sattui fyysisesti joka puolella, oksetti, unirytmi oli totaalisen sekaisin ja vaikeuksista ei näyttänyt olevan pakotietä, fyysinen, itseaiheutettu kipu oli jotain, jonka pystyi hallitsemaan.

Viiltely on siis viesti

Sanoin jo, että toivoin jonkun näkevän miten paha olo minulla oli. Viiltely on asia, jota nykyisin ajattelen, että nuorten kanssa toimivien aikuisten pitäisi puuttua heti, jos on epäilyksiä, että nuori viiltelee. Itselleni osui kohdalle tilanne, jossa lukion opettaja sattui viillot näkemään. Hän vain antoi asian olla heti, kun onnistuin esittämään kohtuullisen kömpelön selityksen asiasta. Kukaan ei lähde viiltelemään huvinsa vuoksi. Ihminen, joka ei ole sitä kokenut, voi vain koettaa ymmärtää miten pahan olon siinä täytyy olla taustalla. Jo pelkkä se, että joku osoittaa välittävänsä, joku kysyy miten voit ja kuuntelee, on korvaamatonta.

viiltely on viesti

 

Otteita mieliblogistani

bqrjgl | 11 September, 2016 13:17

 

Tässä on ote yhdestä mieliblogistani, ei ole siis minun kirjoittamaa:
Kello väittää, että on vasta aamupäivä. Minusta tuntuu kuitenkin, että olen tullut hyvin pitkän ja raskaan päivän iltaan. Väsyttää. 
 
Olen viime päivinä katsonut Elisa-projektia taaksepäin. Miettinyt mistä se alkoi ja milloin? Miten pitkään tätä tietä on kuljettu tietämättä mihin oikeasti päädyttäisiin? 
 
Kirjoitin ensimmäisen koulukiusaamisesta kertovan kässärini jo 1994. Olin silloin 15 ja juuri vaihtanut koulua kiusaamisen vuoksi. Halusin puhua, halusin muutosta. 15-vuotiaalla ei ollut siihen kykyä. 
 
Tuolloinen tarina, Posliinienkeli, jäi kuitenkin muhimaan ajatuksena. Vanhat kummituksetkin ilmeisesti kaikesta huolimatta kolistelivat nurkissa, koska kirjoitin kurssityönä novellin miehestä, joka pyysi anteeksi kiusatultaan. Se oli kuin parhaan laatuinen fantasia :D. 
 
Minun täytyy sanoa, että kirjoittamiseni suhteen asiat ovat useimmiten menneet hyvinkin omalla painollaan. Yksi asia on johtanut toiseen ja olen saanut tehdä monenlaisia juttuja. Koska kirjoittaminen on ollut elämänmittainen haave, olen tarttunut liki jokaiseen tarjoukseen ja tänä päivänä joudunkin toteamaan, että paljon sellaista mitä HALUSIN tehdä, on jäänyt tekemättä. En kuitenkaan valita - onhan tuota aikaa. 
 
Niin kävi tässäkin ja kurssityö "Jonakin päivänä kaduttaa" toi luokseni Enkelin ja Enkelin Isän. Palaset tuntuivat loksahtavan paikalleen. Enkelin Isällä oli sama haave kuin minullakin. Herättää ihmiset ja saada aikaan keskustelua. Enkelin Äidillä oli omat pelkonsa ja tästä syystä päädyimme tekemään porukalla hyvin tarkat suunnitelmat siitä millä tavoin voisimme tuoda perheen tyttären kohtalon julki ja puhua asioista, mutta kuitenkin niin, että perheen ja heidän läheistensä ei tarvitsisi kärsiä yhtään enempää. 
 
Tällä kuitenkin oli hintansa. Netti on täynnä spekulaatiota siitä, että koko juttu on keksitty. Juttuun on vedetty välillä täysin käsittämättömiä "perusteluja", joista ei oikeasti tiedä, että pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Yhtenä parhaista tulee mieleen käsialavertailu, jota joku ahkera nettisurffaaja oli tehnyt Elisan päiväkirjan ja erään lastenjuhlissamme olleen kyltin perusteella. Paitsi, että käsialoilla ei oikeasti ollut mitään yhteistä, pelkkä ajatus siitä, että Elisan päiväkirjat olisivat "väärennettyjä", tuntuu melkoisen hullulta. Olen menneen talven ja kevään aikana lukenut kolmea Elisan kirjoittamaa päiväkirjaa. Näistä viimeisintä on selanneet useat median edustajat ja muut tahot ja sitä on kuvattu mm. tv:ssä. Mitenhän hullu sitä ihmisen pitäisi olla, että kirjoittaisi kolme päiväkirjallista nuoren tytön tuntoja ja ajatuksia? Useamman kuvausryhmän kanssa painimme mm. sen ongelman kanssa, että päiväkirjaa olisi ollut kiva kuvata sillä tavalla, että sitä selataan ja tekstit näkyvät. Mutta kun päiväkirja sisälsi paljon nuoren perusajatuksia - arkea ja mietteitä perheestä, jotka olivat asian kannalta aivan turhia julkaista. Onneksi näihin tilanteisiin löytyi aina ratkaisu :). 
 
Yhtenä perusteena epäilyille on esitetty, että kun mistään ei tunnu löytyvän sitä ihmistä, joka kertoisi tunteneensa Elisan. Tämä onkin ollut yksi projektimme suurimpia haasteita. Nettihän on pullollaan kaikenlaista kirjoittelua ja tiesimme, että jos emme ole hyvin varovaisia, kohta joka keskustelufoorumi tursuaa aiheella revittelyä, eikä enää ole toivoakaan, että vanhemmat saisivat olla rauhassa. Täytyy sanoa, että onneksemme tähän asti tämän suuntaiset kirjoittelut (joissa siis Elisa on tunnistettu) ovat pääasiallisesti olleet niitä ihmisiä, joilla on sitten ollut todella suuria antipatioita Enkelin Isää kohtaan ja nämä kirjoitukset on hyvin ymmärtäväisesti poistettu ylläpidon toimesta pyynnöstämme. 
 
Olen periaatteessa tehnyt päätöksen, etten lue näitä nettikirjoitteluja, mutta tänään olen surffannut muutamia keskusteluja läpi ihan siksi, että toisaalta halusin tietää, että eikö Elisan itsemurhaan (siis silloin, kun se on oikeasti tapahtunut) liittyen löydy oikeasti keskusteluja ja toisaalta koska olen saanut nyt syytöksiä myös siitä, että olen kirjoitellut näillä keskustelufoorumeilla nimettömänä. Joskaan minulle ei ole kerrottu mitä tuomittavaa minä siellä nyt sitten olen anonyyminä huudellut. Hyvin helposti löytyi parikin keskustelua, jotka liittyvät Elisan itsemurhaan ajalla ennen tätä mediarumbaa. 
 
Miksi kirjoitan tätä kaikkea nyt? Olen tehnyt nyt vuoden töitä suojellakseni tätä perhettä ja heidän läheisiään. Nettihuutelioita on riittänyt, mutta pääasiallisesti saamamme palaute on ollut hyvin positiivista ja ymmärtäväistä. Nyt kuitenkin olemme viimeisen viikon aikana käyneet hyvin pitkiä keskusteluja johtuen eräästä yhteydenotosta, jonka olemme saaneet. Olemme saaneet hyvin suurelta lehdeltä yhteydenoton tyylillä joko tehdään juttu hyvällä tai sitten tehdään pahalla. Eli, jos emme tarjoa heille Elisan henkilöllisyyttä, he kirjoittavat kaikesta tästä spekulaatiosta, jolle voi löytyä erilaisia tukevia perusteluja, mutta jota on täysin mahdoton todistaa. Olevaa kun on vaikea todistaa olemattomaksi. 
 
Rehellisesti sanottuna en ymmärrä tätä noitavainoa. Vuosina 2000-2010 on tilastoitu 111 15-19-vuotiaan tytön itsemurhaa. Tämä voisi olla tarina ihan kenestä tahansa heistä. Kun vähän aikaa sitten kyselin nuorten itsemurhayrityksistä, sähköpostini täyttyi viesteistä, joista näki, että itsemurha-ajatukset oikeasti alkavat jo 8-10-vuotiailla. Todella moni, joka kertoi omista yrityksistään, nosti yhdeksi syyksi nimenomaan kiusaamisen. Myös projektin myötä olemme saaneet kuulla monen muun Elisan tarinan. Lasten ja nuorten, jotka eivät enää vain jaksaneet. 
 
Kirjasta ja blogissani olevista Elisan päiväkirjoista on koko ajan painotettu, että kyseessä on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. En ole oikeasti halunnut vastuulleni minkään dokumentin tekoa, vaan ns. taiteellinen vapaus on ollut olemassa. Ihmiset ovat olemassa, samoin se mitä heille on tapahtunut. Osin asioita on sotkettu myös mm. juuri tämän suojelemisen vuoksi ja toisaalta täytyy sanoa, että media on tuonut tähän soppaan oman osansa. On oletettu asioita, joita me emme ole sanoneet ja nuo jutut ovat jääneet elämään. 
 
Tämän yhden lehden niskaan hengittämisen vuoksi olemme päättäneet katkaista tältä huhumyllyltä siivet ja tuoda luotettavan tahon kautta esille sen, että nämä ihmiset oikeasti ovat olemassa ja Elisa on oikeasti tappanut itsensä. Se, että miten tämä tehdään, on vielä pikkuisen kysymysmerkillä - tavoitteena kuitenkin se, että edellä mainittu lehti ei lähtisi pilaamaan sitä hyvää mitä olemme saaneet aikaan, kirjoittelulla, joka ei ole totta. Vaikka omalta osaltani Elisan henkilöllisyyden todentaminen onkin varmasti hyvä asia (pääsen eroon tästä huhumyllystä), olen silti suunnattoman surullinen. Vuoden me teimme töitä, jotta nämä ihmiset saisivat olla rauhassa ja nyt meidän on otettava se riski, että tiedoilla, joilla todistamme Elisan olleen olemssa, Elisan vanhemmille tapahtuu se mitä en missään nimessä toivonut. Vaikka tämä päätös on tehty nyt yhdessä, silti tunnen itseni petturiksi, kun en voikaan pitää lupausta, jonka annoin Elisan äidille tämän alkaessa. Mutta kukaan meistä ei voinut kuvitella miten paljon huomiota kirjan kirjoittaminen ja siihen liittynyt Elisan isän blogi, tulisi saamaan. Minun piti suojella Elisan perhettä, vaan nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen ja me tuomme Elisan julkisuuteen suojellaksemme niitä viattomia, jotka tässä jäävät täysin syyttöminä jalkoihin. 
 
Jotenkin minusta tuntuu, että olen nähnyt tämän ennenkin. Jos ajatellaan vaikkapa Mandia. Hän halusi omalta osaltaan olla tekemässä työtä kiusaamista vastaan ja tuli sen vuoksi itse kiusatuksi. Ja taas yksi nuori tyttö kuoli turhaan. Olen monessa haastattelussa sanonut, että minusta on oikeasti pelottavaa, että Suomi on nuorten tyttöjen itsemurhatilastoissa kakkosmaana. Eniten pelottaa siksi, että itselläni on kaksi kouluikäistä tytärtä. Olen monta kertaa tämän vuoden aikana miettinyt, että kääntyykö avoimuuteni itseäni vastaan. Olen kertonut itsestäni ja myös heikkouksistani varsin avoimesti. Nimeni on niin harvinainen, että nimen perusteella ihmiset ovat kyllä yleensä sukua. Minulta on usein kysytty tämän projektin yhteydessä, että tiedetäänkö lasten koululla, että he ovat minun lapsiani. Kyllä tiedetään ja he ovat juuri se syy miksi suostun nyt pettämään lupaukseni. Yksin voisin ottaa kaiken paskan niskaani, mutta en voi uhrata lapsiani. 
 
Elisan isä on ollut osallisena parin mediajutun tekemisessä. Tämäkään ei kuitenkaan näytä riittävän todisteeksi hänen olemassa olostaan. Nyt kuitenkin on se pitkän päivän ilta ja me kaikki alamme olla hyvin väsyneitä. Olen esittänyt viime aikoina toivetta, että keskittyisimme nyt pohtimaan mitä voimme tehdä, ettei lisää enkeleitä syntyisi ja täten päästäisimme Enkelin vanhemmat jatkamaan elämäänsä eteenpäin. 
 
Itsellänikin alkaa tulla vastaan tilanne, että olisi pakko saada tehtyä jo muutakin kuin Elisaa. Seuraava kirjaprojekti painaa päälle (voi miten iloinen olen, kun saan kirjoittaa välillä jotain paljon paljon paljon kevyempää). Lisäksi minun on tämän hullun vuoden, jolloin työpäivät olivat monesti kellon ympäri ja ylikin ja jolloin pyykit jäivät pesemättä ja sosiaalinen elämä facechatin varaan, opeteltava uudelleen elämään itselleni ja perheelleni. Elämä nimittäin joskus yllättää todenteolla ja kaiken tämän keskellä saamme todistaa ihmeellisen iloista yllätystä. Ensi joulua meidän perheessä vietetään pienen pieni tonttutyttö/-poika kainalossa. Sanovat, että kaikella on tarkoituksensa ja vaikka raskauden alku on ollut täynnä huolta, en voi tässä vaiheessa muuta kuin uskoa siihen, että tämä oli se tapa, jolla meille sanottiin, että elämän on aika jatkua eteenpäin. Kohti jotain ihan uutta. 
 
Kaveri sommittelee kirjoittamani kirjat olohuoneen hyllyyn niin, että kansi näkyy ulospäin. Toukokuussa riviin liittyi "Jonakin päivänä kaduttaa". Se oli hetki, jona olin hiljaa. Siinä ne ovat: Antofobia, Gerbiilifakta, Mörkö vei ilon, Moralla murhaa mukavasti, Rakkaudella Sinun - kuolema, Siirin ja Saran joulutarina, Miten mörkö kesytetään? ja Jonakin päivänä kaduttaa. Jos joku kysyy minulta mitä olen kirjoittanut, sanon JPK:n olevan viides tai seitsemäs kirjani, vähän laskutavasta riippuen. Viisi omaa kirjaa, kaksi ISBN:llä olevaa antologiaa ja yksi ilman. Tuota riviä katsoessani minua alkaa naurattaa. Se muistuttaa minua Kaverin sanoista jostain 2000-luvun ihan alusta. Luulisin, että se on ollut jo ajalla, jolloin emme ole olleet toisillemme kuin kirjaimia tietokoneen näytöllä. Kerroin Kaverille miten haaveilen kirjojen kirjoittamisesta ja siitä miten haluaisin tehdä monenlaista. Muistan miten Kaveri kuvaili, että ehkäpä meillä jonakin päivänä on kirjahyllyssä monenlaista Mintun kirjoittamaa kirjaa. Tuosta taitaa nyt puuttua lähinnä se nuorten kirja (voi vitsi, mulla olisi vissiin kaksi ihan kohtuullista kässäriä odottamassa korjaamista ja julkaisua) ja runokirja (jota tuskin koskaan tulee). 
 
Yksi asia kirjahyllyssä ja kirjoittamisessa saa minut huokaamaan. Kirjahyllyssä on siis kolme antologiaa, joissa on kauhugenren juttuja, harrastuskirja, kaksi lasten satukirjaa ja yksi kuvakirja sekä nyt sitten Jonakin päivänä kaduttaa (kiitos muuten kaikki ihanat ihmiset siitä antamistanne palautteista). Jos minun olisi tuolloin vuonna 2000 pitänyt lokeroida itseni, olisin sanonut olevani kauhukirjoittaja. Nyt tuota genreä edustavat vain muutamat antologioihin kirjoitetut novellit. Vaan nyt on aika katsoa eteenpäin. Tähän asti kirjoittamista on leimannut tietynlainen Yrittäminen. Sitä on kokenut tarvitsevansa jonkinlaisen luvan olla kirjoittaja ja toisaalta uskonvahvistuksen siihen, että mistään puskasta ei hyppää se minun elämäni idols-tuomari, joka ilmoittaa, että hanki nyt hyvä ihminen itsellesi Parempaa Tekemistä, et sä ainakaan tätä osaa. Nyt aion työntää tuon Yrittämisen sivuun. Vauvan synnyttyä perhe menee kaiken muun edelle, siinä ohessa tulen jatkamaan työtä, joka Elisan tarinasta lähti alulle, Ei kiusata ry:n lipun alla ja lisäksi kirjoitan sitä mitä olen aina halunnut. Kauhua. Siellä ne ovat odottamassa: Kuka tappaisi Klovnin? Salaisuuden hinta, Vihreä maa ja sininen taivas sekä Pieni Vampyyri-kirja. On aika muuttaa Enkelten maasta jonnekin ihan muualle. Kuka lähtee mukaan? 

 

Perjantai puhtia pullollaan, he sanoo

bqrjgl | 09 September, 2016 15:36

Perjantai ja aurinko paistaa, mikä sen parempaa! Tästä tulee upea päivä ja toivottavasti upea viikonloppukin. Olisi tarkoitus ulkoilla oikein urakala ja päästä mahdollisesti suunnistamaankin akkaryhmällä :-) Viikko on ollut kaikin puolin tasa paksu, syksyä ei todellakaan ole vielä näkyvissä, vaikka kohta ollaan jo kolmannes juostu syyskuusta. Ai että, kun aikaa vieriikin! Pian syysloma ja sitten joulu :) No, ei mennä asioiden edelle. 

Viikonloppuna aion myös leipoa miehelle jotain oikein hyvää ja toki itselleni myös, en ole tainnut kertoa vielä, että olen perso makealle. Olen nyt poikkeuksellisen hyvällä tuulella, kun verrataan vielä viimesyksyyn, jolloin painin vielä pahoissa pikavippi-, tililuotto ja lainaveloissa. Nyt yksi Bank Norwegianin kulutusluotto pelasti käytännössä koko homman eli olen hyvin kiitollinen tälle pankille ja tietenkin miehelleni, jolta olen saanut korvaamatonta apua. Suosittelen muuten ihan jokaiselle lainojen yhdistämistä, sillä tavalla talouden saa nopeasti paljon paljon paremmalle mallille ilman mitään suuria ponnisteluja tai järjestelyitä. Aion kirjoittaa blogissani vielä joskus myöhemmin kuinka yhdistin lainani ja haluan jokaisen ymmärtävän, että pikavippejä ei kannata maksaa pois, koska ne lainat syö uskomattoman määrän rahaa pitkässä juoksussa. Tämä siis silloin, kun lainoja ei pysty maksamaan välittömästi pois. Noh se siitä ja takaisin viikonloppuun.

Mitä leipoa- suklaakakku vai mansikkakääretorttu?

Olen ajautunut mahdottomaan ongelmaan, en keksi kumman edellä mainituista leipoisin, mutta olen kuin olenkin kallistumassa perinteiseen mansikkakääretorttuun, joka on miehen lemppari (itse haluaisin kyllä suklaakakkua, mutta palkitana mies kovasta uurastuksesta, ja onhan hän vallan ihanankin vielä...). Olen leiponut tuon nyt jo ainakin yli kymmenen kertaa ja onhan se erittäin hyvää, vaikka itse sanonkin. Se ei ole niinkään edes tekijän ansiota, vaan resepti, jonka löysin on aivan vallattoman hyvä, tässä resepti Valiolta, jos jotain kiinnostaa. Suosittelen kyllä todella kokeilemaan tätä!

Tässä vielä kuva reseptistä, jos joku haluaa nähdä ainekset, ennen kuin viitsii edes avata linkkiä :)

 

Blogi avattu uusiksi

bqrjgl | 08 September, 2016 16:00

Blogi on avattu ja pian kirjoittelu alkaa taas! Jos haluat lukea "tarunhohtoisia" tarina, niin tämä blogi on juuri teitä varten, pysykää siis kuulolla! Tänne on koottu kaikki vanhat kirjoitukset, jotka eivät ole siis nykyisen blogin omistajan vaan huippusuositun kirjailijan tekosia. Näiden ikuistaminen on ehdottomasti kannattavaa, onhan kyseessä ollut hirvittävän suosittu blogi usean vuoden ajan.

Blogiin tulee uudenkin hahmon mietteitä ja elämän selviytymisen hetkiä, taustalta löytyy muunmuassa ongelmia liittyen velan maksuun, joita ovat aiheuttaneet luottokortit, lainat, tililuotot, joustoluotot ja paljon parjatut pikavipit. Kyllä, myönnän olevani velkaongelmainen, mutta en ole menettänyt luottotietoja ja olen ottanut paremman kurssin eteenpäin elämässä yhdistämällä vanhat lainat yhteen pankkilainaan. 

Olen myös perheellinen (nykyään) ja perheestä löytyy kaksi komeaa poikaa ja uskollinen aviomieheni, joka on auttanut minua enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella mahdollista. Kirjoitan myös harrastuksistani toisinaan, joihin kuuluu nyt alkaneen bloggaamisen lisäksi piirtäminen, graafinen suunnittelu, suunnistus ja hiihto.

Tästä se alkaa - bloggaaminen on parhaimmillaan antoisa harrastus!

Olen innoissani tästä uudesta harrastuksesta ja aion olla aktiivinen bloggaaja, siitä pidän kiinni. Minulla on kiikarissani, että pystyn toteuttamaan vähintään 100 postausta blogiini vuotta kohden, joten olen aika tiiviisti kirjoittelun parissa. Olisin aloittanut blogitoiminnan jo aikaa sitten, mutta olen niin huono tietokoneiden kanssa, että vasta nyt kun löysin helpon LifeType alustan blogiini, voin alkaa oikeasti rakentamaan hienoa Blogia! Minulla on vähän vielä hankaluuksia tämän alustan kanssa, joten luultavasti blogin ulkoasu on alkuun tönkkö, mutta toivon sen parenevan ajan kanssa. Ensivuonna lupaan, että blogi on jo visuaalisesti silmää miellyttävä ja hyväilevä. 

Nyt ylös, ulos ja lenkille miehen kanssa, kun hän ampaisi juuri kotiin töistä. Kuulemisiin!

 
Accessible and Valid XHTML 1.0 Strict and CSS
Powered by LifeType - Design by BalearWeb