Taruolento.com - Taru Olennon Blogi

Viiltely on viesti

bqrjgl | 18 September, 2016 17:08

Heippistä taas!

Surullista, mutta kaunista ja aitoa:

 

On olemassa asioita, joista yltiöavoinkin ihminen on hiljaa. Itsensä viiltely ei tunnu niiltä kaikkein luonnollisimmilta puheenaiheilta kahvipöydässä. Vaan silti sitä puhetta tarvitaan. Ihmisiä, joilla on kanttia sanoa mitä ja miksi. Se on ainoa tapa, jolla se, joka ei ole koskaan törmännyt asiaan, voi jotain ymmärtää.

Ei kiusata-projektin myötä olemme törmänneet lukuisiin itsetuhoisiin nuoriin. Jokainen viesti on ollut tärkeä ja kaikessa karuudessaankin ihana. On ollut hienoa nähdä miten nämä ihmiset haluavat jakaa tämän jutun juuri meidän kanssa. Tätä tehdessä vaan on noussut esille ajatus siitä miten vaikea on ymmärtää sitä, että joku satuttaa itseään. Siksi minä istun nyt tässä ja aloittelen kenties avoiminta postaustani ikinä.

En ole koskaan yrittänyt sen suuremmin salailla sitä, että olen viillellyt itseäni. Minut tuntevat tietävät, että käsivarsiani halkovat valkoiset viivat, joita ilmeisesti kannan loppuelämäni muistona siitä, että joskus on ollut tosi paha olla. Olen julkaissut jossain yhteyksissä netissä jopa kuvia ranteistani. Niin silloin, kun arvet olivat tuoreita, kuin tällaisina, ihoon kirjottuina tarinoinakin.

Minun täytyy myöntää, että viiltely oli oikeasti kuin huume. Siitä oli vieroituttava päivä kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi. Aikaa ilman viiltelyä. Nyt katson ranteitani ja katson taaksepäin. Viimeisestä viillosta on yli kymmenen vuotta. Tiedän, etten enää tee niin, mutta joskus pelkään, että se tuntuisikin ratkaisulta.

Miksi?

Miksi ihminen viiltää? Miksi kukaan haluaa satuttaa itseään? Uskon, että jokaisella voi olla hyvinkin omanlaisensa syyt, mutta toisaalta keskustelujen, joita olen käynyt itseään viillelleiden ihmisten kanssa, perusteella sanoisin, että hyvin samat asiat toistuvat tarinasta toiseen.

Arvottomuuden tunne

Tunnen sen tunteen yhä, kun mietin näitä. Miltä oli tuntea itsensä lähinnä joksikin ihmissaastaksi. Joksikin mitä ilman kaikilla olisi parempi olla. Omaa ajatustani leimasi hyvin pitkälle muiden ihmisten toiminta. Jos muut kohtelevat minua näin, niin enkö minä sitten ole niin arvoton, että ansaitsen tämän? Toisaalta uskon toivoneeni, että joku olisi niissä viilloissa oikeasti nähnyt sen miten pahalta minusta tuntui ja tullut väliin. Toisaalta se oli kuin jokin rangaistus siitä, että oikeasti olin niin paska ja huono ihminen, ettei kukaan voinut minusta pitää.

Fyysinen tuska ajaa hetkeksi henkisen ohi

Luulen, että ihan kaikista tärkein juttu viiltelyssä oli se, että kipu syrjäytti hetkeksi sen pahan olon, joka muuten oli. Kun henkinen paha olo sattui fyysisesti joka puolella, oksetti, unirytmi oli totaalisen sekaisin ja vaikeuksista ei näyttänyt olevan pakotietä, fyysinen, itseaiheutettu kipu oli jotain, jonka pystyi hallitsemaan.

Viiltely on siis viesti

Sanoin jo, että toivoin jonkun näkevän miten paha olo minulla oli. Viiltely on asia, jota nykyisin ajattelen, että nuorten kanssa toimivien aikuisten pitäisi puuttua heti, jos on epäilyksiä, että nuori viiltelee. Itselleni osui kohdalle tilanne, jossa lukion opettaja sattui viillot näkemään. Hän vain antoi asian olla heti, kun onnistuin esittämään kohtuullisen kömpelön selityksen asiasta. Kukaan ei lähde viiltelemään huvinsa vuoksi. Ihminen, joka ei ole sitä kokenut, voi vain koettaa ymmärtää miten pahan olon siinä täytyy olla taustalla. Jo pelkkä se, että joku osoittaa välittävänsä, joku kysyy miten voit ja kuuntelee, on korvaamatonta.

viiltely on viesti

 

Otteita mieliblogistani

bqrjgl | 11 September, 2016 13:17

 

Tässä on ote yhdestä mieliblogistani, ei ole siis minun kirjoittamaa:
Kello väittää, että on vasta aamupäivä. Minusta tuntuu kuitenkin, että olen tullut hyvin pitkän ja raskaan päivän iltaan. Väsyttää. 
 
Olen viime päivinä katsonut Elisa-projektia taaksepäin. Miettinyt mistä se alkoi ja milloin? Miten pitkään tätä tietä on kuljettu tietämättä mihin oikeasti päädyttäisiin? 
 
Kirjoitin ensimmäisen koulukiusaamisesta kertovan kässärini jo 1994. Olin silloin 15 ja juuri vaihtanut koulua kiusaamisen vuoksi. Halusin puhua, halusin muutosta. 15-vuotiaalla ei ollut siihen kykyä. 
 
Tuolloinen tarina, Posliinienkeli, jäi kuitenkin muhimaan ajatuksena. Vanhat kummituksetkin ilmeisesti kaikesta huolimatta kolistelivat nurkissa, koska kirjoitin kurssityönä novellin miehestä, joka pyysi anteeksi kiusatultaan. Se oli kuin parhaan laatuinen fantasia :D. 
 
Minun täytyy sanoa, että kirjoittamiseni suhteen asiat ovat useimmiten menneet hyvinkin omalla painollaan. Yksi asia on johtanut toiseen ja olen saanut tehdä monenlaisia juttuja. Koska kirjoittaminen on ollut elämänmittainen haave, olen tarttunut liki jokaiseen tarjoukseen ja tänä päivänä joudunkin toteamaan, että paljon sellaista mitä HALUSIN tehdä, on jäänyt tekemättä. En kuitenkaan valita - onhan tuota aikaa. 
 
Niin kävi tässäkin ja kurssityö "Jonakin päivänä kaduttaa" toi luokseni Enkelin ja Enkelin Isän. Palaset tuntuivat loksahtavan paikalleen. Enkelin Isällä oli sama haave kuin minullakin. Herättää ihmiset ja saada aikaan keskustelua. Enkelin Äidillä oli omat pelkonsa ja tästä syystä päädyimme tekemään porukalla hyvin tarkat suunnitelmat siitä millä tavoin voisimme tuoda perheen tyttären kohtalon julki ja puhua asioista, mutta kuitenkin niin, että perheen ja heidän läheistensä ei tarvitsisi kärsiä yhtään enempää. 
 
Tällä kuitenkin oli hintansa. Netti on täynnä spekulaatiota siitä, että koko juttu on keksitty. Juttuun on vedetty välillä täysin käsittämättömiä "perusteluja", joista ei oikeasti tiedä, että pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Yhtenä parhaista tulee mieleen käsialavertailu, jota joku ahkera nettisurffaaja oli tehnyt Elisan päiväkirjan ja erään lastenjuhlissamme olleen kyltin perusteella. Paitsi, että käsialoilla ei oikeasti ollut mitään yhteistä, pelkkä ajatus siitä, että Elisan päiväkirjat olisivat "väärennettyjä", tuntuu melkoisen hullulta. Olen menneen talven ja kevään aikana lukenut kolmea Elisan kirjoittamaa päiväkirjaa. Näistä viimeisintä on selanneet useat median edustajat ja muut tahot ja sitä on kuvattu mm. tv:ssä. Mitenhän hullu sitä ihmisen pitäisi olla, että kirjoittaisi kolme päiväkirjallista nuoren tytön tuntoja ja ajatuksia? Useamman kuvausryhmän kanssa painimme mm. sen ongelman kanssa, että päiväkirjaa olisi ollut kiva kuvata sillä tavalla, että sitä selataan ja tekstit näkyvät. Mutta kun päiväkirja sisälsi paljon nuoren perusajatuksia - arkea ja mietteitä perheestä, jotka olivat asian kannalta aivan turhia julkaista. Onneksi näihin tilanteisiin löytyi aina ratkaisu :). 
 
Yhtenä perusteena epäilyille on esitetty, että kun mistään ei tunnu löytyvän sitä ihmistä, joka kertoisi tunteneensa Elisan. Tämä onkin ollut yksi projektimme suurimpia haasteita. Nettihän on pullollaan kaikenlaista kirjoittelua ja tiesimme, että jos emme ole hyvin varovaisia, kohta joka keskustelufoorumi tursuaa aiheella revittelyä, eikä enää ole toivoakaan, että vanhemmat saisivat olla rauhassa. Täytyy sanoa, että onneksemme tähän asti tämän suuntaiset kirjoittelut (joissa siis Elisa on tunnistettu) ovat pääasiallisesti olleet niitä ihmisiä, joilla on sitten ollut todella suuria antipatioita Enkelin Isää kohtaan ja nämä kirjoitukset on hyvin ymmärtäväisesti poistettu ylläpidon toimesta pyynnöstämme. 
 
Olen periaatteessa tehnyt päätöksen, etten lue näitä nettikirjoitteluja, mutta tänään olen surffannut muutamia keskusteluja läpi ihan siksi, että toisaalta halusin tietää, että eikö Elisan itsemurhaan (siis silloin, kun se on oikeasti tapahtunut) liittyen löydy oikeasti keskusteluja ja toisaalta koska olen saanut nyt syytöksiä myös siitä, että olen kirjoitellut näillä keskustelufoorumeilla nimettömänä. Joskaan minulle ei ole kerrottu mitä tuomittavaa minä siellä nyt sitten olen anonyyminä huudellut. Hyvin helposti löytyi parikin keskustelua, jotka liittyvät Elisan itsemurhaan ajalla ennen tätä mediarumbaa. 
 
Miksi kirjoitan tätä kaikkea nyt? Olen tehnyt nyt vuoden töitä suojellakseni tätä perhettä ja heidän läheisiään. Nettihuutelioita on riittänyt, mutta pääasiallisesti saamamme palaute on ollut hyvin positiivista ja ymmärtäväistä. Nyt kuitenkin olemme viimeisen viikon aikana käyneet hyvin pitkiä keskusteluja johtuen eräästä yhteydenotosta, jonka olemme saaneet. Olemme saaneet hyvin suurelta lehdeltä yhteydenoton tyylillä joko tehdään juttu hyvällä tai sitten tehdään pahalla. Eli, jos emme tarjoa heille Elisan henkilöllisyyttä, he kirjoittavat kaikesta tästä spekulaatiosta, jolle voi löytyä erilaisia tukevia perusteluja, mutta jota on täysin mahdoton todistaa. Olevaa kun on vaikea todistaa olemattomaksi. 
 
Rehellisesti sanottuna en ymmärrä tätä noitavainoa. Vuosina 2000-2010 on tilastoitu 111 15-19-vuotiaan tytön itsemurhaa. Tämä voisi olla tarina ihan kenestä tahansa heistä. Kun vähän aikaa sitten kyselin nuorten itsemurhayrityksistä, sähköpostini täyttyi viesteistä, joista näki, että itsemurha-ajatukset oikeasti alkavat jo 8-10-vuotiailla. Todella moni, joka kertoi omista yrityksistään, nosti yhdeksi syyksi nimenomaan kiusaamisen. Myös projektin myötä olemme saaneet kuulla monen muun Elisan tarinan. Lasten ja nuorten, jotka eivät enää vain jaksaneet. 
 
Kirjasta ja blogissani olevista Elisan päiväkirjoista on koko ajan painotettu, että kyseessä on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. En ole oikeasti halunnut vastuulleni minkään dokumentin tekoa, vaan ns. taiteellinen vapaus on ollut olemassa. Ihmiset ovat olemassa, samoin se mitä heille on tapahtunut. Osin asioita on sotkettu myös mm. juuri tämän suojelemisen vuoksi ja toisaalta täytyy sanoa, että media on tuonut tähän soppaan oman osansa. On oletettu asioita, joita me emme ole sanoneet ja nuo jutut ovat jääneet elämään. 
 
Tämän yhden lehden niskaan hengittämisen vuoksi olemme päättäneet katkaista tältä huhumyllyltä siivet ja tuoda luotettavan tahon kautta esille sen, että nämä ihmiset oikeasti ovat olemassa ja Elisa on oikeasti tappanut itsensä. Se, että miten tämä tehdään, on vielä pikkuisen kysymysmerkillä - tavoitteena kuitenkin se, että edellä mainittu lehti ei lähtisi pilaamaan sitä hyvää mitä olemme saaneet aikaan, kirjoittelulla, joka ei ole totta. Vaikka omalta osaltani Elisan henkilöllisyyden todentaminen onkin varmasti hyvä asia (pääsen eroon tästä huhumyllystä), olen silti suunnattoman surullinen. Vuoden me teimme töitä, jotta nämä ihmiset saisivat olla rauhassa ja nyt meidän on otettava se riski, että tiedoilla, joilla todistamme Elisan olleen olemssa, Elisan vanhemmille tapahtuu se mitä en missään nimessä toivonut. Vaikka tämä päätös on tehty nyt yhdessä, silti tunnen itseni petturiksi, kun en voikaan pitää lupausta, jonka annoin Elisan äidille tämän alkaessa. Mutta kukaan meistä ei voinut kuvitella miten paljon huomiota kirjan kirjoittaminen ja siihen liittynyt Elisan isän blogi, tulisi saamaan. Minun piti suojella Elisan perhettä, vaan nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen ja me tuomme Elisan julkisuuteen suojellaksemme niitä viattomia, jotka tässä jäävät täysin syyttöminä jalkoihin. 
 
Jotenkin minusta tuntuu, että olen nähnyt tämän ennenkin. Jos ajatellaan vaikkapa Mandia. Hän halusi omalta osaltaan olla tekemässä työtä kiusaamista vastaan ja tuli sen vuoksi itse kiusatuksi. Ja taas yksi nuori tyttö kuoli turhaan. Olen monessa haastattelussa sanonut, että minusta on oikeasti pelottavaa, että Suomi on nuorten tyttöjen itsemurhatilastoissa kakkosmaana. Eniten pelottaa siksi, että itselläni on kaksi kouluikäistä tytärtä. Olen monta kertaa tämän vuoden aikana miettinyt, että kääntyykö avoimuuteni itseäni vastaan. Olen kertonut itsestäni ja myös heikkouksistani varsin avoimesti. Nimeni on niin harvinainen, että nimen perusteella ihmiset ovat kyllä yleensä sukua. Minulta on usein kysytty tämän projektin yhteydessä, että tiedetäänkö lasten koululla, että he ovat minun lapsiani. Kyllä tiedetään ja he ovat juuri se syy miksi suostun nyt pettämään lupaukseni. Yksin voisin ottaa kaiken paskan niskaani, mutta en voi uhrata lapsiani. 
 
Elisan isä on ollut osallisena parin mediajutun tekemisessä. Tämäkään ei kuitenkaan näytä riittävän todisteeksi hänen olemassa olostaan. Nyt kuitenkin on se pitkän päivän ilta ja me kaikki alamme olla hyvin väsyneitä. Olen esittänyt viime aikoina toivetta, että keskittyisimme nyt pohtimaan mitä voimme tehdä, ettei lisää enkeleitä syntyisi ja täten päästäisimme Enkelin vanhemmat jatkamaan elämäänsä eteenpäin. 
 
Itsellänikin alkaa tulla vastaan tilanne, että olisi pakko saada tehtyä jo muutakin kuin Elisaa. Seuraava kirjaprojekti painaa päälle (voi miten iloinen olen, kun saan kirjoittaa välillä jotain paljon paljon paljon kevyempää). Lisäksi minun on tämän hullun vuoden, jolloin työpäivät olivat monesti kellon ympäri ja ylikin ja jolloin pyykit jäivät pesemättä ja sosiaalinen elämä facechatin varaan, opeteltava uudelleen elämään itselleni ja perheelleni. Elämä nimittäin joskus yllättää todenteolla ja kaiken tämän keskellä saamme todistaa ihmeellisen iloista yllätystä. Ensi joulua meidän perheessä vietetään pienen pieni tonttutyttö/-poika kainalossa. Sanovat, että kaikella on tarkoituksensa ja vaikka raskauden alku on ollut täynnä huolta, en voi tässä vaiheessa muuta kuin uskoa siihen, että tämä oli se tapa, jolla meille sanottiin, että elämän on aika jatkua eteenpäin. Kohti jotain ihan uutta. 
 
Kaveri sommittelee kirjoittamani kirjat olohuoneen hyllyyn niin, että kansi näkyy ulospäin. Toukokuussa riviin liittyi "Jonakin päivänä kaduttaa". Se oli hetki, jona olin hiljaa. Siinä ne ovat: Antofobia, Gerbiilifakta, Mörkö vei ilon, Moralla murhaa mukavasti, Rakkaudella Sinun - kuolema, Siirin ja Saran joulutarina, Miten mörkö kesytetään? ja Jonakin päivänä kaduttaa. Jos joku kysyy minulta mitä olen kirjoittanut, sanon JPK:n olevan viides tai seitsemäs kirjani, vähän laskutavasta riippuen. Viisi omaa kirjaa, kaksi ISBN:llä olevaa antologiaa ja yksi ilman. Tuota riviä katsoessani minua alkaa naurattaa. Se muistuttaa minua Kaverin sanoista jostain 2000-luvun ihan alusta. Luulisin, että se on ollut jo ajalla, jolloin emme ole olleet toisillemme kuin kirjaimia tietokoneen näytöllä. Kerroin Kaverille miten haaveilen kirjojen kirjoittamisesta ja siitä miten haluaisin tehdä monenlaista. Muistan miten Kaveri kuvaili, että ehkäpä meillä jonakin päivänä on kirjahyllyssä monenlaista Mintun kirjoittamaa kirjaa. Tuosta taitaa nyt puuttua lähinnä se nuorten kirja (voi vitsi, mulla olisi vissiin kaksi ihan kohtuullista kässäriä odottamassa korjaamista ja julkaisua) ja runokirja (jota tuskin koskaan tulee). 
 
Yksi asia kirjahyllyssä ja kirjoittamisessa saa minut huokaamaan. Kirjahyllyssä on siis kolme antologiaa, joissa on kauhugenren juttuja, harrastuskirja, kaksi lasten satukirjaa ja yksi kuvakirja sekä nyt sitten Jonakin päivänä kaduttaa (kiitos muuten kaikki ihanat ihmiset siitä antamistanne palautteista). Jos minun olisi tuolloin vuonna 2000 pitänyt lokeroida itseni, olisin sanonut olevani kauhukirjoittaja. Nyt tuota genreä edustavat vain muutamat antologioihin kirjoitetut novellit. Vaan nyt on aika katsoa eteenpäin. Tähän asti kirjoittamista on leimannut tietynlainen Yrittäminen. Sitä on kokenut tarvitsevansa jonkinlaisen luvan olla kirjoittaja ja toisaalta uskonvahvistuksen siihen, että mistään puskasta ei hyppää se minun elämäni idols-tuomari, joka ilmoittaa, että hanki nyt hyvä ihminen itsellesi Parempaa Tekemistä, et sä ainakaan tätä osaa. Nyt aion työntää tuon Yrittämisen sivuun. Vauvan synnyttyä perhe menee kaiken muun edelle, siinä ohessa tulen jatkamaan työtä, joka Elisan tarinasta lähti alulle, Ei kiusata ry:n lipun alla ja lisäksi kirjoitan sitä mitä olen aina halunnut. Kauhua. Siellä ne ovat odottamassa: Kuka tappaisi Klovnin? Salaisuuden hinta, Vihreä maa ja sininen taivas sekä Pieni Vampyyri-kirja. On aika muuttaa Enkelten maasta jonnekin ihan muualle. Kuka lähtee mukaan? 

 

Perjantai puhtia pullollaan, he sanoo

bqrjgl | 09 September, 2016 15:36

Perjantai ja aurinko paistaa, mikä sen parempaa! Tästä tulee upea päivä ja toivottavasti upea viikonloppukin. Olisi tarkoitus ulkoilla oikein urakala ja päästä mahdollisesti suunnistamaankin akkaryhmällä :-) Viikko on ollut kaikin puolin tasa paksu, syksyä ei todellakaan ole vielä näkyvissä, vaikka kohta ollaan jo kolmannes juostu syyskuusta. Ai että, kun aikaa vieriikin! Pian syysloma ja sitten joulu :) No, ei mennä asioiden edelle. 

Viikonloppuna aion myös leipoa miehelle jotain oikein hyvää ja toki itselleni myös, en ole tainnut kertoa vielä, että olen perso makealle. Olen nyt poikkeuksellisen hyvällä tuulella, kun verrataan vielä viimesyksyyn, jolloin painin vielä pahoissa pikavippi-, tililuotto ja lainaveloissa. Nyt yksi Bank Norwegianin kulutusluotto pelasti käytännössä koko homman eli olen hyvin kiitollinen tälle pankille ja tietenkin miehelleni, jolta olen saanut korvaamatonta apua. Suosittelen muuten ihan jokaiselle lainojen yhdistämistä, sillä tavalla talouden saa nopeasti paljon paljon paremmalle mallille ilman mitään suuria ponnisteluja tai järjestelyitä. Aion kirjoittaa blogissani vielä joskus myöhemmin kuinka yhdistin lainani ja haluan jokaisen ymmärtävän, että pikavippejä ei kannata maksaa pois, koska ne lainat syö uskomattoman määrän rahaa pitkässä juoksussa. Tämä siis silloin, kun lainoja ei pysty maksamaan välittömästi pois. Noh se siitä ja takaisin viikonloppuun.

Mitä leipoa- suklaakakku vai mansikkakääretorttu?

Olen ajautunut mahdottomaan ongelmaan, en keksi kumman edellä mainituista leipoisin, mutta olen kuin olenkin kallistumassa perinteiseen mansikkakääretorttuun, joka on miehen lemppari (itse haluaisin kyllä suklaakakkua, mutta palkitana mies kovasta uurastuksesta, ja onhan hän vallan ihanankin vielä...). Olen leiponut tuon nyt jo ainakin yli kymmenen kertaa ja onhan se erittäin hyvää, vaikka itse sanonkin. Se ei ole niinkään edes tekijän ansiota, vaan resepti, jonka löysin on aivan vallattoman hyvä, tässä resepti Valiolta, jos jotain kiinnostaa. Suosittelen kyllä todella kokeilemaan tätä!

Tässä vielä kuva reseptistä, jos joku haluaa nähdä ainekset, ennen kuin viitsii edes avata linkkiä :)

 

Blogi avattu uusiksi

bqrjgl | 08 September, 2016 16:00

Blogi on avattu ja pian kirjoittelu alkaa taas! Jos haluat lukea "tarunhohtoisia" tarina, niin tämä blogi on juuri teitä varten, pysykää siis kuulolla! Tänne on koottu kaikki vanhat kirjoitukset, jotka eivät ole siis nykyisen blogin omistajan vaan huippusuositun kirjailijan tekosia. Näiden ikuistaminen on ehdottomasti kannattavaa, onhan kyseessä ollut hirvittävän suosittu blogi usean vuoden ajan.

Blogiin tulee uudenkin hahmon mietteitä ja elämän selviytymisen hetkiä, taustalta löytyy muunmuassa ongelmia liittyen velan maksuun, joita ovat aiheuttaneet luottokortit, lainat, tililuotot, joustoluotot ja paljon parjatut pikavipit. Kyllä, myönnän olevani velkaongelmainen, mutta en ole menettänyt luottotietoja ja olen ottanut paremman kurssin eteenpäin elämässä yhdistämällä vanhat lainat yhteen pankkilainaan. 

Olen myös perheellinen (nykyään) ja perheestä löytyy kaksi komeaa poikaa ja uskollinen aviomieheni, joka on auttanut minua enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella mahdollista. Kirjoitan myös harrastuksistani toisinaan, joihin kuuluu nyt alkaneen bloggaamisen lisäksi piirtäminen, graafinen suunnittelu, suunnistus ja hiihto.

Tästä se alkaa - bloggaaminen on parhaimmillaan antoisa harrastus!

Olen innoissani tästä uudesta harrastuksesta ja aion olla aktiivinen bloggaaja, siitä pidän kiinni. Minulla on kiikarissani, että pystyn toteuttamaan vähintään 100 postausta blogiini vuotta kohden, joten olen aika tiiviisti kirjoittelun parissa. Olisin aloittanut blogitoiminnan jo aikaa sitten, mutta olen niin huono tietokoneiden kanssa, että vasta nyt kun löysin helpon LifeType alustan blogiini, voin alkaa oikeasti rakentamaan hienoa Blogia! Minulla on vähän vielä hankaluuksia tämän alustan kanssa, joten luultavasti blogin ulkoasu on alkuun tönkkö, mutta toivon sen parenevan ajan kanssa. Ensivuonna lupaan, että blogi on jo visuaalisesti silmää miellyttävä ja hyväilevä. 

Nyt ylös, ulos ja lenkille miehen kanssa, kun hän ampaisi juuri kotiin töistä. Kuulemisiin!

 
Accessible and Valid XHTML 1.0 Strict and CSS
Powered by LifeType - Design by BalearWeb