Moni on kysellyt, että tuleeko Elisan päiväkirjoja lisää. Minulla oli niitä aikomus kirjoitellakin, mutta sitten Miksu ja Riikka päättivät, että saisimme julkaista myös noita ihan oikeita päiväkirjamerkintöjä. Nyt kirjoittamani merkinnät jäävät palvelemaan sitä tarkoitusta, jota varten ne kirjoitettiin - kirjaan.

Kirjoitin kirjan loppuun keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Tällöin kirjoitin myös viimeisen Elisan päiväkirjamerkinnän ja se tullaan julkaisemaan vain kirjassa. Joskin sen sisältö on hyvin pitkälle sama kuin Elisan oikeassa viimeisessä päiväkirjamerkinnässä, joka on nähtävissä facesivullamme.

Nyt siinä missä Jonakin päivänä kaduttaa - kirja kuvaa tapahtumia sen jälkeen, kun Elisa on kuollut, Elisan päiväkirjamerkinnät kirjan tekstin seassa kuvaavat Elisan kujanjuoksua kohti lohdutonta loppuaan.

Kirjasta haluaisin sanoa, että "Jos minä pystyin kirjoittamaan tämän, te pystytte lukemaan". Se ei ole varmastikaan mitenkään kevyt kirja lukea. Tunteet ovat vahvoja. Tarinat hirvittäviä. Jos Elisan loppu on lohduton, niin miten lie Miksun... No se jää nähtäväksi.

Käsikirjoitus on nyt lähetetty kustantajalle ja jäämme odottamaan palautetta.

Mä vihaan, kun ne tekee niin. Vihaan, vihaan, vihaan. En vois vihata yhtään enempää. Ja ne tekee niin melkeen joka päivä. Aina kun ne vaan saa mahdollisuuden ja mä pystyn välttelee sitä tosi huonosti. Koulun käytävät on liia kapeet. Niissä ei meinaa saada henkee. Ku on menos jonnekin ja kummalkin puolel seisoo porukkaa. Sit ne nauraa ja ilkkuu ja odottaa. Kun osut oikeen tyypin kohdalle, se tuuppaa ja siitä se sit alkaa. Sä kuljet kuin flipperin pallo kapeeta kujaa ja yksi toisensa jälkeen ne tönii sua eteenpäin. Pahempaa on oikeestaan vaan, jos kaikki sattuu istumaan ja ne potkii jalkoihin niin, et meinaa väkisinki kaatua. Mä vihaan sitä.

En mä jaksa tätä. En oikeestaan jaksas enää koko saatanan elämää. Tällasta tää nyt sit on, eikä se muutu mihinkää. Mä voisin sanoo faijalle, jos se olis ees pikkuisen niinkuin Marikan faija. Mut ei se oo. Joskus mä mietin, et jos sanoisinkin Marikan faijalle. Mut mitä se vois tehä. Se ei oo mun faija. Ihan turhaan mä sitä tällaisella vaivaisin.

Pitäs vaan kestää. Niinhän kaikki aina sanoo. Ei pidä ottaa pienestä itteensä ja pitää vaan pärjätä. Olla niin kuin ei oliskaan... Mä en haluu ollakaan.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Elisa oli siis oikeasti olemassa ja tarina seuraa hänen elämäänsä niin tarkkaan kuin meidän on mahdollista seurata ilman Elisaa oppaanamme.

Jos haluat linkittää pelkät Elisan päiväkirjat ota tämä linkki: http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa

Lisätietoja projektista: http://www.jossainkaukana.net/elisa

”Vitun huora! Kuolisit pois ja olis kaikil parempi!!!”

Niin Saku tekstas tänään. Mä tuijotin puhelinta pitkään ja tavasin sitä uudelleen ja uudelleen. En meinannu tajuta mitä siinä lukee. Vaik kai se noin on. Kaikilla olis parempi, jos mä kuolisin.

Mä puhuin isälle, et mä haluaisin vaihtaa puhelinnumeron. Se ihmetteli, et miks, enkä mä saanut sille oikeeta syytä sanottua. Enkä mä usko, et siitä apua oliskaan oikeesti. Kyllä ne jostain sen taas saisi tietoon. Jos ei muuten niin hyväuskoinen mutsi antais jollekin, joka kysyis. Eihän mutsi ymmärrä miksi joku sellainen, joka ei koskaan meil käy, kysyy mun numeroa. Enkä mä uskalla sitä kieltää. En mä haluu, et ne saa tietää, että mulla on jotain ongelmia. Mun vikaahan ne on.

”Luuleks sä olevas fiksu? Sä oot idiootein idiootti, jonka mä tiedän.”

Johanna viestitti. Kiitti vaan äikän maikalle, jonka piti taas esittää, että ketkä oli saaneet kympin aineesta. Mä ja Ville. Vaan ei Villeä kukaan kiusaa. Se on kiltti ja kiva poika, mut se saa olla rauhassa. Mä toivoisin, että Ville vois olla mun kaveri, mut kukapa haluaisi. Kyllä ne näkee mitä muut tekee Marikallekin. Mä en tajuu miksi Marika jaksaa mun kanssa päivästä toiseen. Enhän mä jaksa itekään.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Elisa oli siis oikeasti olemassa ja tarina seuraa hänen elämäänsä niin tarkkaan kuin meidän on mahdollista seurata ilman Elisaa oppaanamme.

Jos haluat linkittää pelkät Elisan päiväkirjat ota tämä linkki: http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa

Lisätietoja projektista: http://www.jossainkaukana.net/elisa

Liian pitkä päivä. Joskus. Sinä vuonna.

Mä en vaan enää jaksa. En. Kaikki on vaan synkkää ja harmaata. Niin ulkona kuin ihmisetkin. Koulussa tyypit oli menneet sanomaan maikalle, että mä käytän huumeita. Jouduin terkkarin ja kuraattorin juttusille. Yritin niille selittää, et toiset vaan puhuu, mut ei ne tainneet uskoa. Ärsyttää. Mitähän äiti ja isäkin sanoo, jos ne soittaa koulusta tollasta?

Mä löysin sattumalta netistä valokuvii, joita tyypit oli ladannut mopopäivästä nettiin. Mä meinasin oksentaa, kun mä näin ne. Siel oli kuvii musta, kuvii niis tyhmis vaatteis ja kuvii mopokasteesta. Yhden kuvan päälle oli kirjoitettu mustalla R.I.P. Elisa. Mä en uskaltanut sanoo kenellekään. Ehkä mä tapan itteni ennen kuin muut ehtii ensin.

Mä oon niin väsynyt, niin hiton väsynyt. Ei jaksais mennä kouluun, ei oikeastaan jaksais ees nukkua. Kaikki tuntuu vaan ihan liian vaikeelta. Oon kuunnellut koko päivän musaa. Se helpottaa vähän. Viiltää ihon alla. Sanoja sanojen peräänkin. Vaik näistäkin mä saisin kuulla paskaa, jos joku tietäis mitä mä kuuntelen. Mut kun laulujen sanat itkettää tarpeeks, tulee edes pieni pala tätä pahaa oloa ulos ja mä jaksan taas huomisen.

On pakko jaksaa. Kohta olis hissan kokeet. Oon lukenut, lukenut ja lukenut, mutta... tuntuu, et mitään ei jää päähän. Luen ja huomaan, etten muista mitä oon lukenut. Luen ja huomaan, et hyppäsin taas monta riviä takaspäin. Ei siitä tuu mitään.

Oispa olemas joku, joka tulis ja pelastas. Veis pois.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Jos haluat linkittää pelkät Elisan päiväkirjat ota tämä linkki: http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa

Me käytiin Marikan kans tänään leffas. Sen piti olla jees perjantai-illan juttu. Leffa oli hyvä, ei siin mitään. Siel leffas vaan ei ollut kovin montaa tyyppiä, mut just tietty Saku ja Oskari. Ne istu parin penkkirivin päässä meistä ja heti, kun ne näki meidät alkoi naureskelu ja paskan puhuminen. Ne sanoi mua ja Marikaa ties miksi ja alkoi heitellä pop corneilla. Teki ihan kamalasti mieli lähteä pois kesken leffan, mutta en mä kehdannut. Mitä jos joku olis tullu kysymään, että miks me lähdettiin tai jotain?

Leffan jälkeen Saku tarras mun takista kiinni pihalla. Se painoi mut seinää vasten ja tuli ihan kiinni. - Mä saatana tapan sut, se sanoi ja nauroi ihan kiinni mun naamaan. Marika huusi sille ja se päästi irti. Mä luulin, et ne lähti Oskarin kanssa johonkin. Mut sit kun Marika oli lähtenyt kotiin, mä tajusin, et ne kulki mun perässä. Ne ei tulleet lähelle, mut mä näin ne aina välillä. Ne jutteli ja nauroi. Mä kuljin aseman ohi ja mietin, et olisko se ratkaisu. Mitä jos kävelis kiskoille ja jäis odottaan junaan. Istuis alas ja odottais. Se tulis ja veis. Ja sit ei enää sattuis, ei itkettäis, ei ahdistais. Mut mä valitsin elämän. Mä kävelin ohi ja kävelin kotiin.

Isä ja äiti ei olleet kotona. Kämppä oli tyhjä ja pimeä. Mä ehdin huokaista helpotuksesta, kun sain oven kiinni. Vaan sit alkoi kuulua huutoa. Ne oli tulleet mun perässä ja meuhkasi rappukäytävässä. Jompikumpi hakkasi ja potki meidän ovea ja ne molemmat huusi tappouhkauksia. En tiedä kuuliko kukaan. Tai välittikö.

Mä en välitä. Mä oon päättänyt, et mä en välitä. Mun on pakko. Muuten ne tappaa mut.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Jos haluat linkittää pelkät Elisan päiväkirjat ota tämä linkki: http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa

No niin, nyt se on sitten todettu. Blogiin on tultu tänään hakusanoilla "2012 paras lastenkirja". Juu, juu. Täältähän se löytyy. Mitä sitä kiistämään :P. Jos ei muuten niin pidetään tätä vähintäänkin positiivisena enteenä.

Tänään on ollut kirjoittamisen huippupäiviä. Runnoin taas Elisaa pikkuisen eteenpäin.

Samalla tilasin Rakkaudella Sinun - Kuolema - kirjan koevedoksen painosta.

Miten mörkö kesytetään? - kirjan kansi näyttää hioutuvan hiljalleen. Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Mulla on ihan totaalisen ihkut kustannustoimittaja ja kuvittaja <3.

Myös ajatukseni markkinoida Mörköä notkahti tänään askeleen eteenpäin.  Pitänee olla vielä kustantamoon yhteydessä, että hyväksyvätkö moisen kirjan materiaalin käytön.

Samalla sain Aha-elämyksen, joka näillä näkymin tarkoittaa tähän sumppuun vielä yhtä julkaistua kirjaa. Olen tuskaillut tässä aikataulujen kanssa. Olen haaveillut, että saisin ensi vuodeksi Taivalkoskelle ihka oman kirjan, ei siis vain Mora-kokoelmaa. Kaveri on patistanut pistämään viime vuoden nanotekstin BoD-kirjaksi, MUTTA KUN... Mä tykkään tarinasta. Mä uskon siihen. Mä haluaisin testata sen kanssa vielä kustantajia.

Toisaalta olen pyörittänyt mahdollisuutta julkaista Mennin BoD-kirjaksi. Vaan en millään ehdi saada kuvia tehdyksi niin nopeasti, että kirja ehtisi jouluksi painoon. Samalla kuitenkin tässäkin kutkuttaa se ajatus, että mitäs jos kuvien tultua valmiiksi haastaisi vähän noita kustantamoja, tekisi parit malliaukeamat ja toivoisi parasta.

Mutta sitten syttyi lamppu. Siirin ja Saran joulutarinaa kyseltiin kirjaksi jo vuosi sitten jouluna. Josko nyt! Puhuin tästä Ystävälle ja hän sai minut hihkumaan riemusta ajatuksesta, että joo, tässä tää nyt on, tää me tehdään. Ystäväkin tuntui innostuvan ajatuksesta kirjantaitosta. Sitä aletaan tehdä ensitilassa. Tavoitteena siis saada joulutarina vielä jouluksi kauppoihin.

Illan riemastuttavimpia uutisia edustivat Keannen vastaus kyselyyni kiinnostuksesta tehdä yhteistyötä myös jatkossa. Kuten sanottu, olen löytänyt aivan ihanan kuvittajan ja tästä on hyvä jatkaa. Näyttäisi myös siltä, että aikataulullisesti uuden projektin käynnistäminen tulee vastaan paljon aikaisemmin kuin kuvittelinkaan. Ihkua, ihkua, ihkua.

Lisäksi tulkoot tähän mainituksi vielä projekti, jota eräs ystäväni minulle yks kaks tarjosi. Se on eräänlainen tulevaisuus fantasia äärimmäisen suomalaisin elementein. Rakastuin tarinaan heti, kun siitä kuulin.

Yksinkertaisesti jaoteltuna tulevaisuus näyttää nyt tältä.

2011: Julkaisussa Rakkaudella Sinun - Kuolema sekä Siirin ja Saran joulutarina. Kirjoituksessa Elisa sekä nanowrimossa joko nuorten kirjaa tai kauhua. Vuoden vaihteessa uutta lastenkirjaa.

2012: Julkaisussa Miten mörkö kesytetään? Kuvat Menniin. Kustantajalle lähetettävään muotoon Elisa, viime vuoden nanowrimoteksti Tyttö, joka olin sekä toivottavasti myös tämän vuoden nanoteksti.

Näin tää menee...

Voi vittu! Liikkatunnin aikana mun reppu oli kadonnut pukkarista. Mä etin ja etin sitä, mut en löytänyt. Käytävässä pari tyttöö katteli mua naureskellen. Sillon mä tiesin, et ne ties missä mun reppu on.

- Ei oo ainakaan kuivaa lukemista, yks sano ja nauro ja mä tajusin. Mä juoksin suihkuun ja siellähän se oli. Kirjat levitettynä pitkin ja poikin lattiaa ja suihku päällä. Kaikki kirjat oli ihan märkiä, samoin mun kännykkä ja maskotti, jonka Marika teki mulle. Mulla meni pieni ikuisuus, kun kotona talouspaperin ja hiustenkuivaajan kanssa kuivatin niitä kirjoja. Kännykkä ei siitä enää toennut. Mä otin käyttöön mun vanhan puhelimen, eikä isä ja äiti huomanneet mitään. Tossa ei kyllä ole nettiä eikä mitään ja se ottaa päähän.

Nyt pitää vaan olla kuin ei oliskaan. Ettei kukaan nää missä kunnossa mun kirjat on. Vähän kyl hirvittää mitä maikka sanoo sitten, kun ne pitäis palauttaa.  No ehkä mä en ole palauttamassa niitä.

Mä en menny tänään kouluun. Lähdin kyl ihan normaalisti kotoa reppu selässä, mut mäessä alkoi ahdistaa. Tuntu kuin ei olis saanut henkeä ja mä tahdoin pois. Lähdin. Kuljin koko päivän pitkin ja poikin fillarilla, välillä pysähdyin hetkeks ja kävin hakee limsaa. Syksy on oikeestaan ihan kiva. Mulla oli kyl koko ajan huono omatunto, ku en menny kouluun. Sinne pitäs mennä. Enkä mä haluu alkaa lintsaamaan, mut just nyt tuntuu ihan liian pahalta. En halua nähdä niitä ihmisiä, en koulua, en ketään... En yhtään mitään.

Marika soitti koulun jälkeen. Ihmetteli miksi en ollut siel. Yritin alkuunsa selittää, et olin kipee, mut ei se mennyt läpi. Se tuntee mut ihan liian hyvin. Onneks on sentään Marika <3. Ilman sitä mä en jaksais yhtään.

Tänään mun päässä oli kaikenlaista kummaa. Mä istuin yhdellä penkillä, yhden tien varressa ja kattelin ohiajavia autoja. Mietin mitä se olis, jos juoksis yhden alle. Kattelin, et näkyiskö samanlaista kuin isän auto. En tiedä miks just isän, mut niin mä tein. Ei tullut isän autoo, enkä mä juossut mihinkään. Mä jäin tänne ja pakko kai katsoa mitä huomenna on koulus. Mua oksettaa pelkkä ajatus.

Tänään olis ollu kuvataidekoulu ja isä olis lähtenyt viemään mua sinne, mut mä en halunnu mennä. En jaksa. Tuntuu, etten jaksa yhtään mitään. Parempi vaan olla kotona omineen...

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Jos haluat linkittää pelkät Elisan päiväkirjat ota tämä linkki: http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa

Tänään sattu. Mä lähdin pyörällä koulusta. Mäessä oli vaeltamassa puol luokkaa. Ne huus mun perään kaikkee kurjaa. Ne haukku ja nimitteli ja sano huoraks ja muuta. Sit mutkan takana oli Marko ja Valtteri. Marko huus: - Nyt se tulee! ja sit mä olinkin jo siinä niitten kohilla. Mä yritin pyöräillä vaan mahdollisimman pian pois siit, mut Valtteri tönäs mua ja mä lensin pyörän kans pitkin poikin. Valtteri huus jotain ja sit ne nauro. Pikkuhiljaa siihen valu muitakin ja ne kaikki nauro. Mä koitin olla näyttämättä, et mua sattu, vaik sattu niin saakelisti. Farkut meni toisesta polvesta rikki ja päätä särki ja kämmenet oli ruvella. Mä nousin ylös ja lähdin polkeen kotiin ja se nauru kuulu vaan kaikkialla. Kun se katos, mä aloin itkee ja itkin kotiin asti. Musta tuntu, etten mä nähny kunnolla. Kotona peilistä mä tajusin vihdoin mikä se juttu oli. Mun toisessa silmäluomessa oli reikä. Kai siihen oli pyörä jotenki osunu. Isä tuli kotiin, mä sanoin sille vaan, et kaaduin pyöräl. Se oli huolissaan. Äiti ei ollu huolissaan kuin farkuista, ku taas pitää ostaa uudet. Mä en olis halunnu sanoo niille mitää. 

Faces oli viestei: "Kiva pelle", "Oli komee temppu", "Mitä sä nyt tolleen", "Otetaaks huomenna uusiks?" Mä en taida mennä huomenna kouluun.

Koulun pihalla yks poika osoitti mua sormella ja huus: - Toi hyväksy mut fb-kaveriks. Kuvitteleeks se oikeesti, että mä oon sen kaveri? Ja kuinka ollakaan, kaikki nauroi.

Mä yritän aina ehtiä koulun ovelle ennen kuin kello soi. Siinä voi tulla tuupituksi tai jäädä vähän jalkoihin, mut se on silti parempi kui se mitä tänään taas tapahtu. Simo, Toni ja Elias tuuppi mua pihalla. Ne töni ja nauro ja pikkuhiljaa me kulkeuduttiin kohti välituntialueen rajoja. Lopulta Toni tönäs mua niin, et mä kaaduin. Pojat nauro ja tokas: - Me kerrotaan maikalle, et sä et pysy pihal.

Mä jäin siihen istumaan. En välittänyt, vaikka kello soi. Tai kyllähän mä sit kömmin tietty ylös ja lähdin kouluun, mut en pitänyt kiirettä. Matikan tunti on ihan käytävän päässä ja nyt käytävät oli jo ihan täynnä. Kaikki istui käytävän molemmin puolin niin, et niiden jalat oli lomittain toisissaan kiinni. Siitä mä yritin sit pujotella jotenkin yli, mut eihän siitä mitään tullu. Osa potki mua nilkkoihin ihan kunnolla ja monta kertaa mä meinasinkin kaatua. Sit mä tulin oman luokan kohdalle ja Elias potkaisi niin kovaa, et mä horjahdin ja kaaduin suoraan Kristianin jalkojen päälle. Kristian kiros kovaa ja uhkas, et se hakkaa mut koulun jälkeen.

Kun vikat kässäntunnit päätty, mä jäin oottamaan, et muut olis jo mennyt. Kässänmaikka katto mua vähän ihmetellen, mut ei se mitään sanonu. Mua pelotti ihan kamalasti, et jos pojat taas olis odottamassa mua. Ei ne ollut. Suurimmaks osakshan ne vaan uhoo, mut kun... Mua pelottaa silti.

Bilsanretkipäivä. Syksyllä. Se vuosi.

Mä vihaan bilsanmaikkaa! Se on ihan idiootti. Meil oli tänään retki. Käytiin kattomassa erilaisii kasveja ja nähtiin me pari oravaakin siinä sivussa. Ne oravat oli ihanii.

Mä olin ihan intona retkestä. Sais olla ulkona. Oli nätti päiväkin. Mut mitä siitä taas tuli? Luokkakaverit keksi kesken retken, et on kiva heitellä mua kävyillä. Mä kuljin ihan maikan vierellä ja koitin jutella sille, mut ne heitteli silti. Eikä maikka muka huomannut. Pari kertaa joku käpy lens ohi meidän yli ja silloin se vähän katto kulmat kurtussa, mut ei se mitään sanonut. Ei tietty. Kukapa sanois. Kuka välittäis.

Mä liityin tänään faceen, kun Marika on niin monta kertaa sitä jo pyytänyt. Mä liitin kaveriks Marikan, isän ja pari serkkua. Samassa alkoi tupata kaveripyyntöjä koulukavereilta. Mä en tajuu. Eihän ne oikeesti mun kavereita ole. Onko se sitten niin hiton hienoo, et on facessa mahdollisimman monta kaveria? Ne oli kaikki Marikan kavereita, enkä mä ollu yhtään tajunnut, et Marikalla on niin paljon kavereita siellä. Eihän ne ihmiset kehtaa oikeessa elämässä ees näyttää naamaansa Marikan kanssa.

Joku soitteli tänään pitkin iltaa mun kännykkään. Joko se löi luurin kiinni heti, kun vastasin tai sit linja oli hetken auki. Kuulu vaan jotain kolinaa. Kukahan se oli?

Päivä pahan jälkeen. Se sama kuu. Joskus.

Pelotti mennä kouluun. Koko matkan mä arvoin, et sanonko maikalle. Sanonko jollekin. En sanonu. Pääsee helpommalla, ku ei kantele. Mitä ne mulle tekis, jos mä kantelisin?

Pojat seiso koulun pihalla porukassa. Ne tuijotti mua ja naureskeli, mut kyllä niistä näki, et nekin mietti sitä. Oonko mä kertonut jollekin? Kerronko? Mut ne kai ties, etten mä kerro ettei näin kävisi enää. En kerro, mut musta tuntuu, et ne tekee sen silti viel.

Mä en mennyt koulussa syömään. Seisoin hetken ruokalan ovella, mut sit mua alkoi huimata. Katselin muita ja toivoin, et olisin niin kuin ne. Ihan kuka vaan muu, mut en mä. Sit oli pakko lähteä ulos.

Koulus on yks ysiluokkalainen poika. Mä en tiedä mikä sen oikee nimi on, mut kaikki sanoo sitä Inniksi. Ne väittää, et se tykkää musta ja se hymyilee mulle. Ei pahasti vaan ihan nätisti. Mut ihan varmasti muitten puheet on vaan kiusaamista. Ne toivoo, et saa mut kiinnostumaan siitä ja sit ne potkii hajalle. Mut en mä mene tohon mukaan. Inni ei ole sellainen, joka tykkäisi musta. Se on kova jätkä moponsa ja lävistystensä kans. Miksi ihmeessä se katsoo mua?

Pahin päivä tähän asti. Tässä kuussa. Jonain vuonna.

Se lähti ihan käsittämättömän pikkujutusta enkä mä tajuu miten siitä kasvokin niin tolkuttoman iso. Meil oli koulussa siivouspäivä. Rämmittiin kaikki koulun alueen ojanpohjat ja raavittiin nurmikot puhtaaksi roskista. Löyty ihan käsittämätön määrä pulloi ja tölkkei ja karkkipaperia. Tytöt hihitteli jokaiselle kortsukääreelle, jonka ne löys. Niillä oli joku kisakin siitä, et kuka löytää eniten.

Kiitoksena siivouksesta kaikki sai ruuan jälkeen luokassa jätskit. Meidän luokan kohdalla vaan oli sattunut joku laskuhäiriö ja meille tuli yks ylimääräinen. En tiedä mitä sille olis pitänyt tehdä, mut ope keksi lopulta, et se antaa sen palkinnoksi sille, joka pärjäs parhaiten matikankokeessa. Mulle. En mä sitä jätskiä oikeastaan ees halunnut. Olis ollut parempi, ku sen olis saanut joku muu. Pojat alkoi kärttää sitä. Anna se mulle. Anna se mulle. Olisin mielellään antanut, mut kelle? Niitä oli monta. Lopulta mä päädyin syömään sen jätskin ite. Kun mä avasin paperin, Teemu tokas: - Me tapetaan sut koulun jälkeen. 

En mä uskonut. Eikä ne tappanu. Hakkas vaan.

Mä olin lähössä koulusta, kun Teemu ilmesty opejen parkkikselle. Sitä seuras monta muutakin poikaa. Ne tuli, löi, kaatoi mut maahan ja potki. Kun ne lähti, mä makasin nurtsilla ja itkin. Kukaan ei kai nähny tai ketään ei kiinnostanu.

Mun kylkiin sattuu ja mua pelottaa, mut en mä sano kellekään. Asiat ei voi muuta kuin pahentua.

Mopopäivä. Paska kuukausi. Mun vuonna.

Mopopäivä oli tänään. Mä tahtoisin puhuu jollekin, mut en mä voi. Mua alkaa vaan itkettää. Itkettää nytkin, kun mietin näitä. Paskat. Ei pitäis välittää niistä. Ei pitäis, mut miten se tehdään?

Meidän piti pukeutuu kuin idiootit. Piti olla alusvaatteet normikamppeiden päällä, uimalasit päässä ja kirjat ämpärissä. Marjut oli kova. Sillä ei ollu mitään. Mut sen kävi vielä huonommin. Pojat repi siltä paidan päältä, totes, et nyt näkyy se mikä pitikin ja maalas sen naaman oranssiksi sormiväreillä.

Mopokaste oli ja meni. Mä näin puukässän aulassa ne pojat, jotka oli siellä vessalla silloin. Ne tuli ja tarras mua niskasta ja upotti pään veteen. Mä yritin olla kuin ei tuntuis missään, mut ne piti mua liian kauan. Mä hätäännyin. Vedin vettä henkeen ja... sit ne päästi mut pois ja mä pärskin ja tyrskin ja ne nauro.

Vaan juhlat oli se vaikein juttu. Se on ihan kauheeta. Osa joutu riisuu siellä. Osa tekeen muita juttuja. Kaikki liitty enempi tai vähempi seksiin. Oli olevinaan muka hauskaa. Taustalla soi jotain tosi synkkää. Mua ahdisti. En mä siellä paljon joutunut tekeen, mutta pelotti koko ajan, että ne ottaa mut.

Kotimatkalla ne pojat kulki mun perässä. Ne nauro. Ei muuta, muta ne nauro. Se sattu.

Joku toinen päivä. Helvetin alkamisen kuussa. Joskus.

Mopokasteesta puhutaan päivittäin. Kaikki puhuu ja mua oksettaa. Pari kasiluokkalaista poikaa seurasi mua vessaan. Mä vihaan käydä siellä. Se on syrjässä kaikesta, eikä opet näe mitä siellä tapahtuu. Ei jos ei joku sano ja kuka mun puolesta sanois?

Mut ne pojat seuras mua. Mä huomasin sen jo portaissa, kun laskeuduin alapihalle. Ne kulki niin liki, että meinasin kaatua. Horjahdinkin, mut pääsin takas tasapainoon. Astuin vaan huonosti nilkan päälle ja sitä särkee. Isä kysyi mikä siihen kävi, mut en mä sanonut. Totesin, että muljahti liikkatunnilla. Miks mä huolestuttaisin sitä turhaan?

Ne tuli ihan vessan ovelle asti silleen. Kiinni mussa. Sit ne tarras käsiin ja painoi seinää vasten. Toinen painu mua vasten niin, etten mä saanut kunnolla henkee. "Tiedätkö ne pesualtaat puutyöluokan aulassa?" Se kysy. Mä nyökkäsin hiljaa. "Me hukutetaan sut. Hukutetaan sinne kuin kissanpennut". Sit ne meni pois. Mäkin halusin mennä.

Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.

Joku päivä. Jossain kuussa. Joskus.

Hymy on hyvä lavaste. Kun hymyilee, kukaan ei tajua, että on paha olo. Kun hymyilee, ne eivät ymmärrä, että sattuu. Aikuiset käskee olla kuin ei välittäisi, mutta se saa ne yrittämään vaan kovemmin. Jos tämä sattuisi. Tämä heiluttaisi. Saisi itkemään. Mä en itke. En. En ainakaan niin, että kukaan näkis. En jätä jälkiä pahasta olosta. En halua tätä kenellekään muulle.

Yläaste alkoi. Tytöt on olleet ihan intopiukalla. Nyt ollaan niin isoja. Ne vetää röökiä koulun mettässä piilossa, vaikka ei kukaan oikeesti välitä. Ne kulkee minihameissa ja höpöttää kellä on kortsuja lompakossa. Iso tyttö, nainen, on valmis kaikkeen. Tässä ja heti. Kenen kanssa vaan. Kukaan ei sano, että on vielä neitsyt. Ei sitä kehtaa sanoa, vaikka saleen ainakin melkein kaikki on. Yhtenä aamuna, yhdellä koulutiellä, kasvettiin isoiksi. Lakattiin olemasta lapsia.

Ei mulla montaa kaveria ollut ala-asteellakaan, mutta siellä se oli jotenkin toisenlaista. Muistan miten leikittiin petseillä Marikan kanssa. Sillä oli aina taskut täynnä kissoja, koiria ja marsuja. Eteenkin niitä marsuja. Marika on mun kanssa yhä, vaikka joskus musta tuntuu, että pitäisi käskeä sitä häipymään. Se saa osansa, kun on mun kans. Se ei ole turvassa. Ei kukaan lyö tai mitään, mutta ne sulkee mut ja Marikan ulos. Eilen välkällä mun pulpetti oli raahattu luokan nurkkaan, pois muiden joukosta. Kirjat oli levitetty repusta pitkin lattiaa ja mä yritin kerätä niitä kasaan ennen kuin ope huomaisi. En ehtinyt siirtää pulpettia vaan istuin sinne missä se oli. Ope kattoi, mutta ei sanonut mitään. En sanonut mäkään. Kantelijoille käy vielä huonommin.

Elisan päiväkirja on  osa Jonakin päivänä kaduttaa - projektia, joka on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä.